Näyttely: Näissä tyypeissä on ilmettä, päätti Esko-Pekka Tiitinen

Tarinoitahan Esko-Pekka Tiitinen osaa kertoa monin keinoin: maalaamalla, piirtämällä, kirjoittamalla, laulamalla.

– Jokin kuva tai ajatus vain jaksaa elää jollain tietyllä taiteen alueella. Jotenkin se rupeaa muovautumaan, kirjaksi, teatteriksi, laulusanoitukseksi tai kuvaksi, Tiitinen kertoo.

Taidekeskus Ahjossa on nyt avautunut retrospektiivinen näyttely Tarinankertojan kuudes talvi, joka on esillä 3. maaliskuuta saakka. Nyt keskitytään kuvataiteeseen, mutta miksi mies valitsi laajasta tuotannostaan juuri nämä työt?

–Retronäyttely kun tämä on, valitsin ne jotenkin sillä perusteella, että näissä tyypeissä on tarpeeksi tunnetta, Tiitinen vastaa.

^{Taiteilija ei} halua selitellä töidensä sanomaa, onpa työ sitten kirja, näytelmä tai maalaus. Tulkinta syntyköön lukijan tai katsojan omissa ajatuksissa.

Ahjossa nähtäviä töitä Tiitinen kommentoi sen verran, että kiinnostavaa niissä on tapa, jolla tyypit katsovat.

– Melkein kaikki nämä katsovat tänne päin, ja kun ne katsovat, katsoo itse, millainen ilme niillä on, ja miettii, miksi niille tuli semmoinen ilme.

Napataanpa vaikka esimerkiksi tuo taulu, josta voisi ottaa kuvankin. Miksi noille tyypeille tuli tuollainen ilme?

– Vähän vaikea minun on tätä tulkita, mutta siinä saattoi olla vaikka tämä tausta maalattuna, ja tarina rupeaa tulemaan, kun tekee ensimmäistä vetoa: miksi tämä tuli tähän ja miksi tuo toinen tyyppi ja kuka tämä on? Se on semmoista kyselyä.

Tiitinen kertoo, että tarinat lähtevät purkautumaan jostakin alitajunnasta.

– Ne kertovat jostakin, mistä en saa aina kiinni. Maalauksen tyypit voivat kertoa minustakin, mutta yleensä tarina laajenee kuvan edetessä kertomaan jostakin yleisestä asiasta. Vaikea on määritellä, miksi tuohonkin alareunaan tuli tuommoinen koira ja tuon näköinen. Jotenkin ne rupeavat itse hoitamaan niitä asioita.

^{Onko siis} kuvataiteessa kyse vähän samasta ilmiöstä kuin kirjoittamisessa, jossa tarina alkaa elää omaa elämäänsä ja pistää joskus kirjoittajansa naputtelemaan hahmoja ja asioita, joita alun perin ei oltu suunniteltu?

– Olen yrittänyt säilyttää vapauden niin, että tarinaa ei kahlita liikaa, kun sitä rupeaa kirjoittamaan, Tiitinen vastaa.

– Ero on siinä, että jos haluan muutoksen sivulle 37, muutoksesta riippuen teksti on kuin hitaasti kääntyvä laiva, että koko systeemi pitää kirjoittaa uusiksi moneen kertaan. Yksittäisessä maalauksessa se hankaus rätillä on helppo tehdä.

Ahjon tiedotteessa Tiitinen kertoo, että näyttelyn nimi olisi voinut olla Esko, Pekka ja Olavi Tiitisen, identtisten veljesten retrodepressiivinen näyttely, mutta valmiita teoksia tarkastellessaan hän ymmärsi, että kuvatuilla hahmoilla alkoi olla paljon positiivista kerrottavaa katsojalle.

^{Mitä tuo} tarkoittaa?

– Varsinkin noita piirustuksia olen piirtänyt usein niin, että olen kuunnellut radiota ja uutisia ja kaikenlaisia ajankohtaisjuttuja, ja ne näköjään ovat heijastuneet, kun rupeaa katsomaan näiden tyyppien ilmeitä. Uutiset ovat vieneet ajatukseen, voiko ihminen oikeasti tehdä asioita paremmin, mutta onneksi niistä ilmeistä näkyy myös positiivisia asioita.

Millaisia viivoja Tiitisen tussi sitten on piirtänyt näitä viime aikojen uutisia katsoessa?

– Aika mustalla tussilla tehtyjä mustavalkeita kuvia, mutta aiemmin kun tein, kuuntelin paljon myös jazzia ja etnomusiikkia eri puolilta maailmaa, ja ne antavat ihan omat värinsä.