Anton Keldánilla oli iso rooli, kun kaikille tuli mahdollisuus kirjojen maailmaan

Nykyisissä kirjastoissa on tarjolla sellaista, mistä 1800-luvun Joensuussa tuskin osattiin unelmoidakaan. On perinteisiä paperimuotoisia kirjoja sekä sanoma- ja aikakauslehtiä. Musiikkilevyjä ja elokuviakin. 2020-luvulla kirjastojen valikoimaan kuuluu lisäksi kaikkia mainittuja myös digitaalisessa muodossa.

Joensuussa kaikille kaupunkilaisille tarkoitetun lainakirjaston varhaiset taimet versovat jo vuoden 1850 helmikuuhun, kun kauppiaiden ja käsityöläisten rahoituksella perustettiin pienimuotoinen kirjasto nimismies Carl Alfred Johnssonin kotiin Suvantokadun ja Rantakadun kulmaan.

^{Kirjaston perustamisen} kauniina tausta-ajatuksena oli yleinen sivistyksen edistäminen, sillä aluksi periaatteessa kaikki kaupunkilaiset saivat käyttää sitä. Toisaalta taustalla lienee ollut myös kirjaston rahoittajien oma julkilausumaton intressi: kauppiaiden, käsityöläisten ja heidän apurinaan olleiden kauppapalvelijoiden ja käsityöläismestarien oppipoikien tietotaidon kasvu oli liiketoimille eduksi.

Vuonna 1853 jo olemassa olleiden ja myöhemmin hankintaan tulevien kirjaston kirjojen käyttömahdollisuutta muutettiin. Kirjat nimittäin siirtyivät sunnuntaisin kauppiaiden ja käsityöläisten palvelusväelle sivistysopetusta tarjoamaan perustetun ”koulun” tiloihin. Kirjasto kirjoineen vaihtoi sijaintia muutamaan otteeseen, sunnuntaikoulun sijainnin mukaisesti.

Niinpä vuosina 1853–1861 Joensuusta puuttui yleinen kaikille tarkoitettu lainakirjasto. Sen sijaan olemassa oli eräänlainen kauppiaiden, kauppa-apulaisten, käsityömestarien ja käsityöläisten oppipoikien yksityiskirjasto.

^{Kaikille tarkoitetun} lainakirjaston toiminta-ajatus palasi Joensuuhun voimallisesti vuoden 1861 lokakuussa. Asiaa edisti ja toteutti kaupunkiin muuttanut viipurilainen 27-vuotias Anton Gustaf Keldán, joka tuli menestyneen liikemiehen Antti Juhana Mustosen kauppakirjuriksi.

Mustoselle Keldánin palkkaus lienee ollut tietoista ja hyödyllistä, kun hän pyrki kansainvälisiin liikesuhteisiin. Keldánin isä oli saksalaissyntyinen tukkukauppias, ja kun Anton hallitsi saksan kielen, se auttoi Mustosen ulkomaisten liiketoimien kehittämispyrkimyksessä.

Saksalaisista juuristaan huolimatta Anton Keldán oli hyvin suomenmielinen ja sivistystä ihannoiva. Hän oli Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aktiivinen jäsen. 1850- ja 1860-lukujen taitteessa seuralla oli menossa kampanja pitäjänkirjastojen perustamiseksi, ja Keldán tiesi tuoreena joensuulaisena heti, että kansansivistystyölle oli kaupungissa tilausta.

^{Joensuuhun saavuttuaan} ja kauppias Mustosen luokse asumaan asetuttuaan Keldán halusi paikkakunnalle kansansivistystä ruokkivan lainakirjaston. Hän toteutti kirjastoa varten rahankeräyksen sekä hankki, lahjoitti itse ja sai lahjoituksena kirjoja. Samalla hän laati kirjastolle jonkinmoiset luettelointi- ja käyttösäännöt.

Kaikille kaupunkilaisille tarkoitettu lainakirjasto avattiin virallisesti sunnuntaina 2.3.1862. Se oli Keldánin vuokrahuoneessa, joka sijaitsi Antti Juhana Mustosen silloisessa kotitalossa. Nykyisin kyseisellä tontilla, Rantakatu 15:n kohdalla, joka on osa Joensuun Taitokorttelia, sijaitsee osa kauppaneuvos Petter Parviaisen vanhasta kotitalosta. Se siirrettiin Rantakadun tontille toisesta korttelista vuonna 1979.

^{Keldán huolehti} kirjaston hoidosta korvauksetta. Alussa lainakirjasto oli auki kaksi tuntia sunnuntai-iltapäivisin. Liikemies Mustonen, tuleva kauppaneuvos, oli yksi lainakirjaston rahoitukseen suuremman lahjoituksen tehneistä. Hänellä ei Keldánin työnantajana ollut mitään sitä vastaan, mitä Anton vapaa-ajallaan sunnuntaisin kaupunkilaisten eteen teki.

Lainakirjastoon saaduista muutamista sadoista kirjoista osa oli tieto- ja sivistyskirjallisuutta, osa kertomakirjallisuutta. Valikoimaa oli laidasta laitaan, samalla tavoin kuin on nykyisen kaupunginkirjaston kirjoissa.

Keldánin aikaan, vuonna 1862, kirjojen lainaajista oli naisia alle 20 prosenttia. Joka kolmas lainaaja oli iältään 20–30-vuotias. Iäkäs keski-iän ylittänyt väestö käytti kirjastoa hyvin vähän. Ammattikunnista kirjaston käyttäjiä oli eniten kauppiaista, kauppapalvelijoista, käsityöläismestareista ja heidän oppipojistaan.

Muista lainakirjaston käyttäjistä kannattaa esimerkkinä mainita yksi ahkerimmista kirjojen lainaajista, Andriette ”Neissyt” Svärd. Hän työskenteli 1860-luvun alun aikoina Mustosen palveluksessa ja asui vuokralla Torikadulla, Mustosen omistamassa toisessa talossa. Svärd tuli myöhemmin tunnetuksi Kauppakadulla olleen ravintola Seurahuoneen omistajana ja yrittäjänä.

^{Keldánin sanotaan} muuttaneen pois Joensuusta vuonna 1863, jolloin lainakirjasto siirtyi raatimiehenä toimineen maalari Juho Nousiaisen hoitoon Rantakatu 3:een. Myöhempinä aikoina kirjasto ja sen hoito siirtyi toisaalle.

Mainittakoon, että virallisten dokumenttien mukaan Anton Keldán muutti Joensuusta vasta vuonna 1864, mutta viralliset merkinnät eivät välttämättä kertoneet noina aikoina mitään tarkkaa todellisesta muuttoajankohdasta. Niin tai näin, Keldánin työn kautta Joensuussa alkunsa saanut lainakirjasto oli perusta, jolle myöhempi Joensuun kaupungin omistama kirjasto – Joensuun kaupunginkirjasto – rakentui.

Anton Keldánin sanotaan olleen kansansivistystyötä rakastava, ahkera, vaatimaton ja hiljainen persoona. Uhrautuvaksi ja muiden etua ajatelleeksi häntä on myös luonnehdittu. Pelkästään Joensuun lainakirjaston perustamisen eteen tehty työ ja kirjaston toiminnan palkaton hoito vahvistavat osan mainituista luonnehdinnoista.

Keldán oli elämänsä aikana muutamien suurien liikkeiden kauppakirjurina. Lisäksi hän hoiti joitakin muita raha-asioihin liittyviä kunnallisia tehtäviä. Mutta ei liike-elämä tai raha häntä kiinnostanut. Antonin intohimona olivat kansanvalistus ja kirjat. On sanottu, että hän tallensi kaikki arvokkaaksi katsomansa kirjallisuuden tuotteet, jotka käsiinsä sai. Vanhoilla päivillään Anton Keldán paneutui myös eläinsuojeluasioihin.

^{Perheen perustamista} Keldán ei aktiivisesti ajatellut, kun ei mielestään ollut koskaan kohdannut sopivaa aatetoveria. Vanhemmalla iällä hän katsoi lisäksi olevansa liian varaton perhe-elämään.

Kun Keldán menehtyi 64-vuotiaana vuoden 1899 alussa, joku hänet tuntenut kirjoitti osuvasti eläinsuojelulehti Sylvian toimitukselle miehen uhrautuvasta ja vaatimattomasta persoonasta: ”Pieni Anton oli omituinen henkilö; oli kuin hän koko olennollaan olisi pyytänyt anteeksi sitä, että hän eli. Ollen innokas, uuras, lämminsydäminen ja hyvä, juoksi hän paikasta paikkaan väsymättömästi työskennellessään harrastuksiensa hyväksi.”

1860-luvun alun lainakirjasto oli kooltaan vaatimaton ja toimi tietenkin eri tavoin kuin se digitaalisiakin palvelujakin tarjoava nykyinen kaupunginkirjasto, mihin 2020-luvun joensuulaiset ovat tottuneet. Nyt olemassa oleva on kuitenkin vanhan pohjalle rakentunutta. Kaikki alkoi yhden henkilön valtaisan omistautuneisuuden ja harrastuneisuuden kautta. Kiitos siitä, Anton Keldán.

Lähteet:

Pohjois-Karjalan maakuntakirjasto: Joensuun pääkirjasto

Kansallisarkisto ja -kirjasto

Pohjois-Karjalan museo

Sanomalehti Karjalalaisen Kaiku-arkisto