Arjen sankari haluaa laittaa hyvän kiertämään

Niin mutta oletko sinä itse saanut joskus jotain hyvää?

Joensuu-päivänä Arjen sankari -palkinnon saanut Sirkka Kinnunen näyttää hämmentyneeltä.

– Ainahan mie saan. Miehän osaan nauttia pienistä asioista, ihan kuule kun suolla karpaloita kerevää ja saa pyttynsä täyteen, se on niitä minun hyviä asioita.

Jutustelua käydään Särkivaaran kylätalolla, ja pöydän ääressä on myös Minna Kela, joka ehdotti Kinnuselle palkintoa.

– Mulle on jäänyt takaraivoon se, kun sanoit, että kun tekee hyvää toiselle, hyvän tekeminen tarttuisi ja muutkin rupeaisivat tekemään hyvää, Kela sanoo Kinnuselle.

^{Kun Joensuun} kaupunki julkisti Joensuu-päivän palkintonsa, Kinnunen esitti toiveen, että hänen yhteystietojaan ei annettaisi medialle. Karjalan Heilille hän antoi haastattelun sen jälkeen, kun aluekoordinaattori Anni Koskeli-Ratamaa oli vedonnut, että etkö nyt kuitenkin voisi suostua.

Joulun aikaa kun elettiin, Kinnunen ehdotti paikaksi Särkivaraa, jonka kylätalon vieressä olevaan seimeen hän on tehnyt lampaan vanhoista siivousmopeista ja sukista.

Kun Minna Kela ehdotti Kinnuselle palkintoa, hän perusteli ehdotustaan muun muassa sillä, että Sirkka huolehtii siitä, että ne, joilla ei ole mahdollisuutta päästä itse keräämään luonnon antimia, saavat kuitenkin niistä nauttia – yhdelle jos toisellekin on oven taakse ilmestynyt sangollinen puhdistettuja marjoa tai sieniä, jopa kalaa.

Kela korostaa myös Kinnusen kykyä havaita jo lähimmäisen nenän pienestä vipatuksesta, että nyt on syytä mennä kysymään, voiko tätä jotenkin auttaa.

^{Naisten ystävyys} pohjautuu vuosiin, jolloin molemmat olivat töissä Hammaslahden koulussa, Kinnunen keittiössä, Kela opettajana.

– Opettajalla ei yleensä ole keittiön puolelle juuri muuta kosketusta kuin se, että käydään syömässä ja kiitetään ruuasta, Sitten huomasin, että Sirkkahan huomioi kaikki oppilaat, että no hei, mitäs sulle kuuluu. Jos jollain oli vähän surkumieli, Sirkkahan oli siellä heti juttelemassa, Kela kertoo.

Kun Joensuu-päivän palkinnot julkistettiin, Joensuun Puskaradioon alkoi tulvia eri ikäisiltä ihmisiltä kirjoituksia, että nyt meni palkinto oikeaan osoitteeseen. Kinnuselle kerrottiin muun muassa kuntapolitiikassa mukana olevan miehen paljastus siitä, mitä poika oli kertonut kotona.

Kinnunen oli nähnyt oppilaat tupakoimassa ja mennyt varoittamaan, että pistäkäähän ne tupakat piiloon, kun näkyy opettaja olevan tulossa tänne päin.

^{Nyt hän tekee} Polkalle töitä Rekivaaran koululla, jonka henkeä hän kehuu.

– Sehän on ihan huippupaikka, siksi en ole vielä jäänyt eläkkeellekään. Minulla on älyttömän hyvät välit opettajien kanssa, ja se on melkein kuin toinen koti.

Kinnusen rakkaus luontoon ja sen antimiin syttyi jo lapsuudenkodissa. Miehensä Vesa Nuutisen kanssa hän tietää marja- ja kalapaikat, mutta toisin kuin monet muut, pariskunta ei ole tietämistään paikoista mustasukkainen.

– Ihminen kun on nuori, hän ei voi tietää kalapaikkoja. Me aina sanomme, että sinne kun menette, saatte sieltä varmasti kalaa, Kinnunen sanoo.

– Kalassa kun vaikka ollaan, ja semmoiset viisitoista–kuusitoistavuotiaat pojat yrittää onkia siinä kivellä eivätkä saa mitään, me aina kysymme, että otatteko te kalaa ja hyö, että voitais me savustaa, mutta kun ei ole saatu mitään, niin me annetaan omat kalat niille.

Kuinka laaja on sitten se maantieteellinen säde, jonne pariskunnan hyvän tekeminen ulottuu? Kinnunen naurahtaa.

– Sanotaan, että Kajaanista tuonne, minnekä minä sanoisin, Forssassako ne viimeiset karpalot on menossa. Hyvin moneen paikkaan.

Kinnunen sanoo, että hänen oman palkintonsa on hyvä mieli.

– Kyllä se on jotain ihanaa se ilme mummoloilla ja pappaloilla, kun vie kalaa tai marjoja. Yötilalle kun menee, ajattelee, että vitsi kun oli taas kiva päivä.