play

Terveisiä menneisyydestä

Ema Hurskainen

Keskimäärin ihmistä ympäröivä maailma on hyvä hänen ollessaan 15–25-vuotias. Ei täydellinen, mutta tuntuu jotenkin oikealta, ainakin jälkikäteen muisteltuna. Aiemmin sitä ei vielä ymmärrä ja sitten myöhemmin, kun siitä alkaa kuvitella jotain tajuavansa, sen on jo joku pilannut pilalle.

Olen 45-vuotias ja asunut Suomessa koko ikäni. Meille 70–80-lukujen lapsille tehtiin jo varhain selväksi, että elämän suuressa lotossa olimme voittaneet varsinaisen jättipotin syntymällä juuri Suomeen.

Sitä tietysti helposti käyttää omaa vanhenemistaan ja rapistumistaan myös ympäröivän maailman peilinä. Kun paikkoja kolottaa eikä jaksaisi millään herätä aamuviideltä katsomaan jo muutenkin ihan tyhjänpäiväisiltä tuntuvia formulakisoja, kun nimenomaan sunnuntaiaamuna voisi nukkumalla paeta jo seuraavana päivänä taas koittavaa ankeaa arkea, alkaa äkkiä tuntua siltä että koko maailma oli kuin olikin ennen parempi. Ei kolottanut yhtään ja jaksoi ihan hyvin.

Ennen eleltiin niin hienosti täällä turvallisessa ja puhtaassa lintukodossa, muistelemme me keski-ikäiset nyt nuoruutemme Suomea ja kiroamme sitä, kuinka nykyään kaikki puolestaan on aivan pilalla.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Pilalla kaikki onkin. Pilaantumisen tarkemmat yksityiskohdat riippuvat vastaajasta, maailma kun on mennyt pilalle jokaiselle hieman eri tavalla ja eri syistä, mutta tunne on yhteinen: ennen oli paremmin.

Yritän palauttaa mieleen lapsuuteni ja nuoruuteni Suomea 70-luvulla. Roskaisuus on jäänyt hyvin muistiin. Romua ja muuta jätettä kipattiin vanhoina hyvinä aikoina tienposkiin ja ojiin aivan estottomasti. Kotipihan multiin haudattiin autonmoottoreista lähtien kaikki mahdollinen tarpeettomaksi käynyt. Jos jäte syttyi tuleen, esimerkiksi muovi, se poltettiin pois päiväjärjestyksestä.

Kyllä ne romut sinne multiin aikanaan maatuvat, ajatteli kai vanha kansa, viisasta kun kerran oli. Terveisiä heille täältä 2000-luvulta, että “aikanaan” saattaa olla lopulta vielä melko kaukaisessakin tulevaisuudessa.

Metsissä ja kaatopaikkojen liepeillä asui ihmisiä pahvi- ja muovihökkeleissä tai maakuopissa. Raskaasti alkoholisoituneet rappiopultsarit kuuluivat olennaisena osana kaupunkikuvaan ja heitä lojui sammuneina rannoilla ja puistoissa joka päivä.

80-luvun loppuun mennessä meno oli jo siistiytynyt. Kaupungin kadut alkoivat olla asfaltoituja, puistot siistejä ja roskat heitettiin jo pääasiassa roskikseen.

Verovaroin hoideltiin koulutus, terveydenhuolto, julkinen liikenne ja muut palvelut niin hyvin, että Suomen ihmettä saatiin ihastella vielä tulevina vuosikymmeninäkin.

Omasta vinkkelistäni maailma oli siis siedettässä kunnossa noin 80-luvun puolivälistä 90-luvun puoliväliin. Minkä ikäinen olin itse tuolloin? 15–25-vuotias, tietysti.

Ihan sama juttu musiikin kanssa. Noina ikävuosina kuunneltu musiikki ottaa erityisen aseman sydämessä, eikä mikään myöhempi voi koskaan olla parempaa. Ensimmäistä kertaa kun rakastuu vain kerran.

Tulevat sukupolvet ovat ihan oman onnensa nojassa. Turha meidän on täältä menneisyydestä heille ohjeita huudella kun eivät niitä kuuntele kuitenkaan. Hyvä niin.

uusimmat

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta