Kolumni: Isyys on ollut elämäni onnellisinta aikaa

Olen seitsenkuisen tytön onnellinen isä. Kiitos kaikille teille, jotka pelottelitte minua isyyden haasteista. Ansiostanne olen osannut varautua enempään kuin tähän mennessä on tarvinnut. Unettomia öitä esikoisen kanssa toki on ollut, kylmää kahvia on tullut nautiskeltua ja aamuyöllä olen pessyt kakkaa muun muassa pyykinpesukoneen namikoiden välistä. Väsymyksestä on tullut elämäni vakionopeudensäädin.

Parit itkutkin on tullut tirautettua rakkauden ja univajeen herkistämänä, mutta isyys on ollut siihen kuuluvine haasteineenkin heittämällä elämäni onnellisinta aikaa.

^{Vanhemmuus on} tuonut elämääni myös monia myönteisiä muutoksia, joita en osannut edes odottaa. Ehkä hieman yllättäen yksi isyyden näkyvistä vaikutuksista (uusien harmaiden hiuksien ja isimahan lisäksi) on ollut rentoutumiseni työelämässä. Aiemmin tuppasin märehtimään työpäiviä ennakkoon ja asettamaan itselleni valtavia onnistumispaineita. Aina piti yrittää kirjoittaa vähintään täydellinen juttu ja kotona vielä kirjoittaa mielessään parempi. Nyt kun en yritä liikaa, kynä kulkee kevyemmin.

Lapsen myötä olen oppinut laittamaan asiat uuteen mittasuhteeseen. Työ on tärkeää, mutta on olemassa jotain paljon tärkeämpää. Työpäivän päätteeksi ei myöskään ole enää aikaa vatvoa työasioita, vaan vilkku on osattava laittaa päälle ja poistuttava työelämän liikenneympyrästä, koska kotona odottaa lapsi hampaattomine hymyineen ja omine tarpeineen.

^{Isyys on} käynyt myös epäitsekkyyden oppikoulusta. Se on paljastanut aivan uudenlaisia sisäisiä voimavaroja minussa. Taannoin olimme kipeänä koko perhe. Minä, vanha miesflunssien veteraani, en voivotellut kumppanini korvia punaisiksi, vaan keskityin ensisijaisesti huolehtimaan perheestäni enkä mankunut Jaffaa ja sääliä sohvalla.

Myös pelottelu sosiaalisen elämän näivettymisestä lapsen myötä on kohdallamme osoittautunut myytiksi. Sosiaalinen elämämme on suorastaan räjähtänyt. Meininki on ollut välillä kuin hollituvassa, kun vieraita on käynyt viikoittain hörppimässä kahvia ja kyselemässä kuulumisia. Tuntuu, että moniin vanhoihinkin kavereihin on saanut tutustua uudelleen. Aiemmin ajattelin, että vieraiden kanssa on pakko keksiä jotain spesiaalia, mutta nyt olen huomannut, että pannullinen kahvia ja hieman vehnästä kylkeen riittää hyvin elämykseksi. Kauan eläköön suomalainen kahvittelukulttuuri!

^{Parisuhteelle vanhemmuus} on tehnyt myös hyvää. Iltariennoissa ei toki tule liihotettua, eikä keikoilla notkuttua vanhaan malliin, mutta arkemme on yhteisempää kuin koskaan. Vauva-arki on saanut minut ymmärtämään pienten yhteisten hetkien merkityksen. Rakkaus on usein kauneimmillaan, kun ajamaton parta ja räjähtänyt nuttura kohtaavat toisensa jossain pyykkivuorten takana.

Rakas tyttäreni, sinä olet elämäni kaunein maadoitin, sisäisen suorittajani ihmeellinen rajoitin.