Kolumni: Minun jouluni alkaa, kun luovutan kunniavartion
Joulu on perinteiden juhla. Minä olen niiden osalta vähään tyytyväinen, sillä minulla on oikeastaan vain yksi jouluperinne: jouluni alkaa aattona reserviläisten kunniavartiossa Kontiolahden sankarihautausmaalla. Isältä peritty tapa on jo vuosia ollut olennainen osa jouluani.
Ensin pukeudutaan lumipukuun, karvalakkiin ja SA-upseerivyöhön. Lumipuvun alla on oltava riittävästi vaatetta, vaikka pakkasta ei olisikaan paljon. Rukkaset käteen, muuten keski-ikäiset sormet jäätyvät.
Sitten marssitaan. Tahdissa kylän läpi, kun moni vielä hakee kaupasta puuttuvaa sinappia tai silliä.
Sitten seisotaan parin kanssa paikallaan sankarihautausmaan kupeessa muistomerkin luona. Katsotaan eteenpäin, ollaan hiljaa ja kunnioitetaan näin sankarihaudoissa lepääviä ja samalla muitakin, joiden ansiosta meillä on edelleen Suomi.
Ohi kulkee väkeä kirkkoon, aattohartaus on pian alkamassa. Joku ottaa valokuvan sankarihautausmaan kynttilämerestä ja kunniavartiosta. Joulukirkkoon menevät saavat kirkosta ehkä jotain samanlaista kuin minä vartiosta.
Jouluaaton kunniavartioilla on vuosikymmenten historia. Esimerkiksi Joensuun sankarihaudoilla ne ovat Pohjois-Karjalan prikaatin perinnekillan mukaan seisoneet vuodesta 1969 asti, monessa paikassa kauemminkin.
Pimenevässä iltapäivässä mieleen tulee, että ihminen on vain yksi pikkuruinen osa tätä maailmankaikkeutta.
Talvisodan alkamisesta tuli marraskuun lopussa 84 vuotta. Se ei ole pitkä aika, se on ihmisikä. Nykyinen maailmantilanne on näyttänyt, että sodat ovat karmivalla tavalla myös nykypäivää, eivät vain historiaa, ja tulevat lähelle. Kunniavartiossa en voi olla miettimättä sitä.
Päätin jo syksyllä, että kirjoitan joulun alla kolumnin tästä jouluperinteestäni. Nyt huomasin, että tunnelmaa vartiossa on vaikea kuvata. Se pitää kokea itse, ja silti se on varmasti jokaisella omanlaisensa.
Mutta yritän. Vartiossa seistessäni tunnen ainakin näitä tunteita:
Kiitollisuutta. Saamme tänäkin vuonna viettää joulua itsenäisessä Suomessa. Vaikka ajat ovat vaikeat, Suomessa ja Pohjois-Karjalassa on hyvä elää.
Surua. Millaisen hinnan maksoivatkaan ne, jotka sankarihaudoissa lepäävät, ja nekin, jotka heidän kohtaloltaan välttyivät. Entä millainen joulu ukrainalaisilla on, taas.
Onnea. Saan olla tässä, ja oikeastaan kaikki on hyvin. Pimenevässä iltapäivässä mieleen tulee, että ihminen on vain yksi pikkuruinen osa tätä maailmankaikkeutta.
Rauhaa. Keho ja mieli rauhoittuvat, kun ainoa tehtävä on olla hiljaa paikallaan. Silloin joululla on tilaa tulla.
Minun jouluni alkaa sanoista: luovutan kunniavartion.