Kolumni: Jouluksi lähdettiin maalta kaupunkiin

Koulumnivuoroni sattui jouluviikolle, joten eipä ollut valinnan vaikeuksia, mistä aiheesta kirjoitan. Elämän aikana on monenlaisia joulusattumuksia tapahtunut; jopa kerran Rääkkylän mummolassa kaksi joulupukkiakin sattui yhtä aikaa tulemaan vierailulle jouluaattona.

Mieleenpainuvimpia olivat kuitenkin monet lapsuuden joulut ja niiden tunnelma. Koulun joulujuhlan jälkeen valmistauduttiin lähtemään joulun viettoon maalta kaupunkiin. Päinvastoin kuin monet muut tekivät.

Äitini oli kotoisin Hämeenlinnasta, minne matkattiin usein junalla. Ensin kapsäkkien kanssa autolla Rääkkylästä Joensuuhun. Hetimiten kapungin silloisen rajan takana Kukkolan vastapuolella asui kotikylältä muuttanut Pykäläisen perhe. Hänen pihassaan auto sai olla noiden joulureissujen ajan.

^{Junamatka makuuvaunussa} meni nukkuessa junan kolkutellessa kohti etelää. Riihimäen aseman kylmyys ja kolkkous junanvaihdon merkeissä jäi mieleen. Meille lapsille joulu oli huoletonta aikaa. Suurin huoli oli, tulisiko valkoinen joulu, vai olisiko maa mustana.

Tampereen serkut olivat usein jo rautatieasemalla vastaanottamassa meitä maalta tulijoita. Joulutohina keittiössä oli melkoinen, kun mummi ja hänen kolme tytärtään valmistelivat jouluaaton juhlapöydän anteja. Joulupöydässä lipeäkalaa en edes maistanut, laatkkoruuistakin vain muutama kelpasi, mutta kylläkin kinkku ja paisti sekä mukana tuomamme karjalanpiirakat.

Jouluateria lepattavien kynttilänliekkien luodessa tunnelmaa oli harras ja joka vuosi ainutkertainen. Jouluruokien tuoksu ja maku, pöydän ympärillä istuvat ihmiset, puheensorina. Siinä oli jotain ajatonta ja mieleen syöpyvää. Jokaisella joulun viettäjällä on omasta lapsuudestaan henkilökohtaiset kokemuksensa.

Vasta jouluaterian jälkeen saapui odotettu joulupukki jakamaan lahjat. Voi sitä riemua, kun raastoimme lahjapapereita pakettien ympäriltä. Äityihän se meno joskus aika villiksi meidän serkusten kesken, mutta sitä vartenhan vanhemmat ihmiset olivat olemassa, että puuttuivat liialliseen riehakkuuteen.

^{Nukkumaan mennessä} hepulikohtaus päättyi joskus papan kovaääniseen ”Nyt hiljaa” komennukseen. Ja jokajouluiseen perinteeseen kuului joulukirkossa käynti.

Viimeisen Hämeenlinnan joulun vietimme vanhemman pojan ollessa vajaan vuoden ikäinen, minkä jälkeen tuo jouluperinne välittyi omalle perheelle, eikä aikaakaan, kun itse olimme ne mummi ja pappa, ukki ja mummi omille lapsenlapsillemme. Jouluperinne ja muistot kuitenkin säilyvät.

Vuosi on taas kulunut näiden kolumnien merkeissä, ja jatkoakin ensi vuoden puolella on luvassa. Niinpä lopuksi haluan toivottaa kaikille Karjalan Heilin lukijoille hyvää ja lämminhenkistä joulun aikaa ja antoisaa vuotta 2024. Jaksamista maailman murheiden keskellä, ja parempaa toivoa tulevasta.

Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija.