Kolumni: Avarakatseisuutta ei ole se, että näkee maailman vain oman seulansa kautta

Noin kuukausi sitten tein Instagramissa seuraajilleni kyselyn, jossa tiedustelin: ovatko ihmiset kokeneet vaikeaksi omasta hengellisyydestään puhumisen? Vastauksia tuli enemmän kuin odotin, ja selvästi suurin osa vastanneista koki vaikeaksi puhua uskostaan. Sain idean tehdä kyselyn sen myötä, kun liityin viime kesänä takaisin kirkkoon, josta olin eronnut parikymmentä vuotta sitten. Olin pohtinut tätä päätöstä jo usean vuoden ajan, siitä saakka, kun huomasin itsessäni kasvavan hengellisyyden kaipuun.

^{Kristinuskosta olen} saanut itselleni turvaa ja tyyneyttä sekä löytänyt kotikirkostani yhteisöllisyyttä, jonka koin lähes kadonneen tässä ääripäiden repimässä ajassa. Kirkkoon liittymisestä ja uskostani ääneen puhuminen oli aluksi kuitenkin vaikeaa. Minua jännitti, kuinka minuun suhtaudutaan – leimataanko minut esimerkiksi tiedevastaiseksi tai suvaitsemattomaksi. Tähän vaikutti se, että osassa omaa tuttavapiiriäni kirkolla tuntuu olevan yksiulotteinen ja negatiivinen kaiku, jonka pohjalta ihminen niputetaan ahtaaseen lokeroon. Eikä kirkko toki virheetön instituutio ole, kuten ei kukaan ihminenkään.

Mutta jos asiaa miettii uskontoa laajemmin, monista itselleen tärkeistä asioista puhuminen voi olla yleisestikin vaikeaa, varsinkin jos on taipuvainen ajattelemaan ensisijaisesti muiden mielipiteitä. Olipa kyse sitten ruokavaliosta, uskosta tai arvomaailmassa tapahtuneista muutoksista. Olen itsekin joutunut aiemmin välttelemään tiettyjä puheenaiheita, koska olen pelännyt, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Mutta viimeisen vuoden aikana olen rohkaistunut olemaan entistä avoimemmin sitä mitä olen. Vaikkei se ole ollut helppoa ja on karkottanut muutamia ihmisiä ympäriltäni – olen helpottunut, kun uskallan kulkea vihdoin omaa polkuani.

^{Avoimin kortein} pelaaminen on ollut myös yksi mahdollisuus huomata, ketkä ympärilläni olevista ihmistä ovat aidosti avarakatseisia. Suurin osa ihmisistä on suhtaunut muutokseeni hyvin, jotkut selvästi uteliaasti. Selkeästi kovimmille muutokseni on ottanut muutamalla itseään äänekkäimmin avarakatseiseksi julistavalla. Avarakatseisuutta ei ole se, että näkee maailman vain oman seulansa kautta.

Ennen olisin murehtinut mieleni mutkalle heidän reaktiostaan, mutta nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että nämä ihmiset, jotka eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen, on hyvä karsia kuin ohdakkeet puutarhasta.

Toivon, että tämä kolumni antaa myös jollekin toiselle rohkeutta olla avoimesti sekä ilman häpeää sellainen kuin pohjimmiltaan on – olipa kyse sitten mielenterveyden stigmoista, arvoista tai hengellisyydestä.