Kolumni: Kun lapsuuden kesinä laitoin silmät kiinni, näin kupposen

Lapsuuden kesinä ongin niin paljon, että kun laitoin silmät kiinni, näin kupposen vedessä. Siinä se myötäili tumman veden liikettä aina, kun ummistin silmäni.

Meillä puhuttiin aina nimenomaan kupposesta, ei ongenkohosta. Kupposen piti olla sopivan kokoinen, mieluummin pieni kuin suuri. Matopurkkiin kaivettiin kasvimaalta matosia, ei matoja.

Onkiminen oli kesämökkipuuhien ykkönen. Ongin aamulla, vaikka kala ei silloin niin hyvin syönytkään. Ongin päivällä ja ongin illalla, ongin helteessä, vaikka kala ei silloinkaan ollut yleensä syönnillään. Pienessä sateessa vasta onginkin, sillä silloin kala söi.

Sain mennä veneellä mökin edustalle tai läheisen saaren kupeeseen – epäilemättä vanhempien tarkan valvovan silmän alla. Opin, että rannaltakin voi onkia, mutta se ei ole yhtä mukavaa, ja että siimaa on vaikea irrottaa rantakoivusta. Seitsemän metrin onki ulottuu kauas rannasta mutta yhtä lailla pitkälle selän taakse.

^{Toisinaan ongin} mummon kanssa veneessä ja opin, että hiljaa on oltava. Muuten kalat säikähtävät. Samasta syystä veneen laitoja ei saa kolistella.

Opin, miltä mikäkin kala näyttää ja että ahven on onkikaloista se, joka maistuu parhaalta. Senkin opin, että jopa perheen metsästysrotuinen koira pysyy pihassa irti, kun äiti on keittänyt sille kaloja.

Lokin huuto on edelleen minulle yksi parhaista kevään ja kesän äänistä. Se tuo mieleen järven – sisämaan kasvatille nimenomaan sen – ja onkijan yläpuolella kaartelevat lokit.

Onkija kasvoi ja kesämökki myytiin. Onkiminen jäi satunnaiseksi huviksi, mutta joka kevät päätän käydä tulevana kesänä monta kertaa ongella. Kupponen näyttää vedessä joka kerta yhtä maagiselta kuin lapsena, ja sen tuijottaminen rauhoittaa.

^{Nuorena aikuisena} opin, että mato-ongella voi saada hauenkin – ja se vasta hyvältä maistuikin, kun sen itse pannulla paistoin. Onhan se monelle nykyihmiselle harvinaista, että pyytää ja valmistaa itse ruokansa. Silti – varsinkaan aikuisena – saalis ei ole tärkeintä onkimisessa. Tärkeintä on se kiireetön hetki, kun arki on jossain kaukana rannalla. Toisaalta tuntitolkulla ei jaksa veneessä istua, jos järvessä ei tunnu olevan ketään kotona.

Veneettömälle jo vesille pääseminen on elämys. Maailma näyttää järveltä niin erilaiselta kuin rannalta ruikuttaessa.

Veneetöntä ilahduttaa ihan jo sup-lautailu, jota kokeilin ensimmäistä kertaa vasta viime kesänä. Se oli mukavaa ja tuntui reisissä vielä päivien päästä. Tämän kesän tavoite on nousta laudan päällä seisomaan.

Tämän kesän tavoite on ehdottomasti myös onkia monta kertaa, mutta ei haittaa, jos kupposta ei näy, kun laitan illalla silmät kiinni.