Kolumni: Kuusikymppinen nainen alkoi soittaa rumpuja, ja kaikkia se ei miellytä

Ystäväni, kuusikymppinen nainen, aloitti viime vuonna rumpujen soiton. Rummutus oli kiehtonut häntä vuosikymmenien ajan, mutta vasta muutama vuosi sitten hän uskalsi oikeasti ajatella, että voisi opetella soittamaan rumpuja. Siitäkin meni vielä aikaa, ennen kuin ensimmäinen rumputunti oli edessä.

Muuta tekemistä oli ollut paljon, eikä edes rohkean ystäväni ollut helppo astua maailmaan, jota pidetään nuorten miesten omana.

”Epäröinnin kynnyksellä kysy itseltäsi, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä”, on Tommy Tabermann runoillut.

Onneksi ystäväni päätti, ettei rohkeutta ole enää hukattavaksi.

”Aamulla ensimmäisenä ajattelen rumpujen soittamista”, hän kertoi kesällä. Siinäpä mainio tapa aloittaa uusi päivä – ajatella jotain, mistä on innoissaan.

Minä ajattelin aiemmin aamuisin, että tänäkin päivänä tapahtuu jotain hauskaa. Aina tapahtui, pientä tai suurta, useimmiten tietenkin pientä. Viime aikoina olen ajatellut aamulla useimmiten pörssisähkön hintaa.

^{Uskon innostumiseen.} Se vie eteenpäin ja antaa voimaa kaikkeen muuhunkin. Tuntuu hyvältä ja vahvalta olla innostunut.

Suomen mielenterveys ry sanoo Facebook-sivuillaan innostuksesta muun muassa näin: ”Innostus on vahvuus, joka vie elämässä eteenpäin ja auttaa tavoitteiden saavuttamisessa. Se on yhteydessä elämäntyytyväisyyteen. Innokkuus on energisyyttä, joka näkyy yleensä myös ulospäin, tarttuu ympärillä oleviin ihmisiin ja luo ympärille positiivista energiaa.”

Rumpaliystäväni ei tunne ketään muuta ikäistään naista, joka soittaisi rumpuja. Eivät ilmeisesti muutkaan, sillä siinä määrin hämmentyneitä, jopa negatiivisia, reaktioita hänen uusi harrastuksensa on aiheuttanut. Valitettavasti se, mikä on meille vierasta, näyttäytyy meille usein edelleen jotenkin pelottavana. Tai sitten kyse on kateuden murusesta: miten tuo uskaltaa poiketa totutusta?

Vaikka opettelu ei ole ollut helppoa, innokkuus on vienyt ystävääni eteenpäin ja rumpujen ääreen niin usein kuin mahdollista. ”Parasta on, kun komppi lähtee alkutakeltelun jälkeen jyskyttämään kuin juna ja fillit asettuvat kohdilleen”, hän sanoo.

Ystäväni arvelee, että rytmi on hänelle yksi tapa olla olemassa. Myös innostuminen liittyy minusta juuri tähän: se antaa vahvan tunteen siitä, että on olemassa, elossa, kiinni jossain. Jos en enää innostuisi, huolestuisin.

^{Suomen mielenterveys ry} kehottaa miettimään, mistä olet innostunut viimeksi ja mistä innostuit lapsena. Joku on joskus sanonut, että aikuisena kannattaa tehdä sitä, mitä lapsena rakasti. Tässä ohjeessa on minusta suuri viisaus.

Huomenna aamulla ajattelen, että tänäänkin tapahtuu jotain hauskaa ja että illalla latu odottaa hiihtäjäänsä.