Kolumni: Ihmisiä lyödään musiikilla korville

Olin suorassa televisiolähetyksessä. Arvuuttelin seitsemäntuhannen muun konserttivieraan kanssa, kuka presidenttiehdokkaista heittää korkkarit kattoon, kuka huutaa hallelujaa ja kuka rakastaa kryptisiä lyriikoita.

Pressaehdokkaiden ja musiikin lisäksi seurasin kiinnostuneena suoran lähetyksen tekemistä. Studioisäntä lämmitti yleisön, käski elää mukana, paljasti suoran lähetyksen kriittiset kohdat ja laski sekunnit alkavaan lähetykseen. Oli jännä nähdä yhtä aikaa telkkarilähetys screeniltä sekä pimeän lavan rekvisiittaoperaatiot, esiintyjien hiippailut paikoilleen ja teknisen henkilöstön pujahtelun kameroiden ulottumattomissa.

Istuin konsertissa tulpat korvissa ja mustat lasit silmillä ja tunsin itseni naurettavaksi. Vian ei tarvitse olla iso, jos se päässä, kuuluu hassunhauska sanonta. Minulla sattuu olemaan migreenipää, joka äkämystyy suunnilleen mistä tahansa, joka näkyy, kuuluu tai haisee kovasti.

^{Tällä kertaa} selvisin konsertista migreenittä, mutta melkein sain migreenin järjestäjän etukäteen lähettämistä ohjeista suojata kuulonsa ja välkkyvien valojen varoituksista. Korvatulpat kuuluivat konserttivarustukseen jo ennestään, ja nyt kiittelin ystävän antamaa aurinkolasivinkkiä.

Voisiko joku valistaa, miksi show pitää esittää niin lujaa, että sisäelimet rytkyvät ja silmämunat palavat karrelle? Mitä varten rokkifestari jytisee meille kahden peninkulman päähänkin, vaikka en asu edes järven rannalla? Miksi ihmisiä lyödään musiikilla korville niin että korvissa soi?

Kaikista kipeimmän konsertin olen kokenut kirkossa. Olin odottanut hevisellistien kirkkokonserttia innolla, mutta tunnelmavaloiksi tarkoitetut pistävät strobovalot saivat minut voimaan pahoin jo ennen ensimmäistäkään sellon sulosointua. Konsertin aikana kyyristelin kirkonpenkin uumenissa räimettä ja välkettä väistellen. Se oli järjettömin konserttikokemus ikinä. Ja siitä seurasi yhtä järjetön jysäri, ilman yhtäkään väliaikadrinkkiä.

^{Olen erehtynyt} useamminkin luulemaan, että elävä musiikki olisi elämys eikä tuskaa. Joskus esityksen lopulla tahtoo verenpaine kohota ja otsasuoni pullistua. Mutta ehkä en olekaan ainoa, joka kärsii esityksissä. Ainakin siitä päätellen, että kun tilaisuus vaikuttaa olevan loppumaisillaan, osa ihmisistä rynnistää salista ulos.

Ilmeisesti jotkut kärsivät urheasti koko esityksen ajan, mutta aplodeeraus on jo liikaa. On pakko rymistellä penkkirivistä ulos ja jättää esiintyjät lavalle kumartelemaan tyhjää. Olisi sitä paitsi kamalaa juuttua ruuhkaan narikassa tai parkkipaikalla, sehän saattaa kestää jopa vartin.

Nyt vietetään konserttien kultakautta ja sesonkiaikaa migreenin hankintaan tai otsasuonten pullistelulle. Minun olisi kenties viisaampi pysyä kotona pimeässä ja hiljaa. Aion kuitenkin uhmakkaasti jatkaa elämysten tavoittelua, sillä kahteen konserttiin on taskussa liput, tulpat ja lasit. Mieletöntä.

Kirjoittaja on lehtori, koordinaattori ja hevostilallinen.