Kolumni: Salakavalasti valui kyynel ja toi oivalluksen joensuulaistumisesta

Kyynel lähti valumaan pitkin poskeani ilman, että olin edes tajunnut liikuttuneeni. Tuli suuri oivallus: hitsi, minähän olen salakavalasti joensuulaistunut näiden 30 vuoden aikana, joina olen kaupungissa asunut.

Vielä suurempi oivallus oli – tai ei se ehkä vielä lopullinen oivallus ollut, pieni aavistus vain vielä – että en ehkä olekaan enää ulkopuolinen.

^{Koko tähänastisen} elämäni ajan minulla on ollut tunne, että oikeasti en kuulu oikein mihinkään porukkaan. Iisalmelainen olen ehdottomasti, koska olen siellä syntynyt ja varttunut, mutta savolainen en ole, koska isäni tuli Suistamolta ja äitini Pielisjärveltä, eikä meillä kotona puhuttu savoa.

Omassa perheessäni olin vanhempieni iltatähti. Asema hemmoteltuna kuopuksena toi omat etunsa, mutta liittyi siihen tietynlainen ulkopuolisuuskin. Haikeana katseli 1960-luvun pikkupoika vanhempien sisarustensa perään, kun nämä lähtivät tansseihin Kyllinkinrannan lavalle. Kyläkansakouluun taivaltaessani haaveilin, että kerran sitä minäkin tanssin Kyllikinrannassa tangoa, mutta kaupungin oppikoulussa iski tyly totuus: rokistahan nuo muut puhuvat ja itse jään rinkien ulkopuolelle.

Vahvuudeksi tuli sittemmin käännettyä se, että katselen asioita hiukan ulkopuolelta ja hoksaan asioita, joita ei sisäpiireissä näe. Silti ajoittain kiusaa, että istun tuppisuuna seurueissa, joiden juttuihin en pääse sisälle.

^{Sitten tunsin} Joensuun kaupunginteatterin Joen sydäntä katsoessani lämpimän kyyneleen poskellani. Monet näyttämöllä nähdyistä asioista olen elänyt itse, historiaan liittyvät kohtaukset olen imenyt itseeni työssäni toimittajana, nuoremmankin polven juttuja tajuan tässä kaupungissa kasvaneiden lasteni kautta.

Ja se sillankaide, mihin näytelmässä nojaillaan, mikä nerokas veto! Muistin iltapäivän, jona olin saatellut junalle vaihto-oppilaaksi ulkomaille lähteneen poikani, tuijotellut Pielisjokea etelän suuntaan ja miettinyt, että nyt on minun vuoroni katsoa, kuinka nuoriso lähtee maailmalle ja jättää vanhenevan isänsä kotikaupunkiin – aivan kuin oma äitini oli aikoinaan Iisalmessa katsellut etääntyvien autonvalojen perään.

^{Kotikaupunki,} sehän Joensuusta on tullut. Tampereella olen viettänyt tärkeitä vuosia elämästäni, ja absoluuttisesti se on Suomen paras kaupunki, mutta kuusi ja puoli vuotta asumista ei riittänyt juurruttamaan sinne.

Iisalmi on aina rakas – IiPeeKoo, IiPeeKoo, Kankaan monttu raikukoon! – mutta en minä sinne halua palata. Minun ihmiseni ovat täällä, ja tämän kaupungin teatterissa se salakavala kyynel lähti valumaan, ennen kuin tajusinkaan, mitä oli tapahtumassa.