Kolumni: Pörri Halonen ja muut salakavalasti kääntyvät nimet

Minulla ei ole koskaan ollut vakituista lempinimeä. Serkkuni kutsuu minua joskus lempinimellä Hitri. Hän on minua vanhempi ja muistaa elämästäni ajan, jota en itse muista. Olin tuolloin taapero, joka maalasi vesiväreillä kirjekuoren takapuolelle ja julisti olevansa taidemaalari Hitri Karvonen.

Muisto on ihana mutta paljastaa minusta nolon salaisuuden. Kaikenlainen nimien keksiminen ja väänteleminen on hauskaa, mutta välillä nimet kääntyvät päässäni niin salakavalasti, etten huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä.

^{Kerran, monituisia} vuosia sitten, keskustelin silloisen oppilaitoksen rehtorin kanssa jonkin tärkeän, kahden oppilaitoksen välisen palaverin järjestämisestä. Järjestelyjen piti olla jo pitkällä, mutta selitin suu vaahdossa, että en ollut onnistunut saamaan kiinni toisen oppilaitoksen rehtoria Pörri Halosta.

Ääk! Nanosekunnin liian myöhään tajusin, mitä suustani lipsahti. Korjasin: ”Siis Hörri Palosta.”

Kun asiat alkavat mennä pieleen, ne menevät kunnolla pieleen. Sain esitellä koko repertuaarin tätä kyseenalaista lahjakkuuttani, kun sönkötin, että ”eiku Hölösen Parri, äh siis Hörösen Palli, tarkotin Parosen Hölli, noh Halli Pörönen, ei vaan Palli Hörönen…”

En muista, saatiinko palaveria koskaan järjestettyä, vai totesiko Jyrysen Turki minut toivottamaksi tapaukseksi.

^{Nimien vääntely} ja liikanimet eivät ole minun yksinoikeuteni. Junantuoma ystäväni naureskelee täkäläiselle liikanimikulttuurille. Ihmisille annetaan lempinimiä, joista heidät tunnistetaan mutta joita ihmiset eivät välttämättä itse tiedä.

Liikanimet ovat kuin pilakuvia, eivät aina erityisen imartelevia. Ne korostavat valmiiksi voimakkaita piirteitä ja kutistavat ennestään heikkoja piirteitä, tai ne saavat alkunsa tekemisestä, toiminnasta tai elämäntavasta.

Vaikka liikanimet ovat sanallisia pilapiirroksia, niiden tarkoituksena ei ole nolata. Niissä on huumoria, hyväntahtoista ymmärrystä ja yhteisöön hyväksymistä. Ruokakaupan paras mainos, Kultakala tai Intiaani kuvaavat kohdettaan hänet tuntevien silmissä paremmin kuin Timo, Kauko, Joni, Anne tai Sari kymmenien muiden samannimisten joukosta. Jos ihmistä ei tunneta tai haluta tuntea, keneltä hän liikanimen edes saisi?

Rajujakin liikanimiä olen kuullut. Viiltäjä ei salli nuoruuden rötöstelyjen unohtua, mutta keski-ikäistä seesteistä elämää se ei häiritse kantajansa eikä liikanimen antajien silmissä. Rikokset on sovitettu, ja eletty elämä seuraa liikanimessä ilman sen enempää moralisointia kuin hyväksyntääkään.

^{Liikanimistä takaisin} lempinimiin. Lieneekö sekin paikalliseen kulttuuriin liittyvä piirre, että etenkin nuoret miehet kutsuvat toisiaan sukunimellä. Nuorena opettajana ihmettelin poikien puhuttelevan toisiaan vain sukunimillä, mielestäni töykeästi, ja joskus nololla liikanimellä ryyditettynä. Kävi ilmi, että poikien lempinimi kavereilleen on juurikin sukunimi. Arvaatko, mistä sai lempinimensä Kumppari-Kamppuri?

Kirjoittaja on lehtori, koordinaattori ja hevostilallinen.