Kolumni: Äitini näköiset rouvat muistuttavat minua siitä, että yhteiset teet on juotu ajat sitten

Olen tänä syksynä nähnyt äitini monta kertaa kaupungilla. Äidillä on ollut joka kerta erivärinen tikkitakki. Välillä beige, välillä sininen, joskus ruskea. Joskus pitkä, joskus hieman lyhyempi.

Myös hiusten väri ja kampaus ovat hieman vaihdelleet, mutta aina tukka on ollut lyhyt, vaalea ja kevyesti kihara. Äiti on ollut yhtä hento kuin aina. Ehkä Marimekkoon menossa, sitten varmaan jonnekin teelle.

Äitini kuoli yllättäen liki 13 vuotta sitten. Koskaan aiemmin en ole kuvitellut näkeväni häntä missään, enkä tiedä, miksi tänä syksynä olen.

Kerroin tästä ystävälle. ”Nyt meni kylmät väreet”, hän sanoi. Hänkin on nähnyt kuollutta mummoaan kaupassa tänä syksynä. Siellä se mummo on kärryistä tukea ottaen kulkenut verkkaiseen tapaansa kananmunien kanssa kohti maitohyllyä, joskus jauhoja valinnut. Aikonut varmaan tehdä pannukakkua. Mummonkin kuolemasta on jo vuosia.

Mietimme, mistä kokemuksemme kertovat, stressistä ehkä. Ei äitiä muistuttavien rouvien näkeminen pahalta tunnu, mutta kyllä se hieman surumieliseksi saa. Yhteiset teet on juotu ajat sitten.

^{Kun läheisen} kuolemasta on pitkä aika, menetys on asettunut paikalleen historiaan. Se on osa menneisyyttäni ja yksi asia, joka on muovannut minusta sen, joka nyt olen. Äidin kuolema teki minusta aiempaa herkemmän ja sai varsinkin aluksi pelkäämään muidenkin läheisten menettämistä.

Surevankohtaaminen.fi-sivustolla kumotaan suruun liittyviä myyttejä. Yksi niistä on se, että surulla on aikaraja. Ei ole, vaan suru muuttaa muotoaan. ”Etenkään äkillisissä ja traagisissa menetyksissä suru ei kokonaan lopu, vaikka se muuttaakin muotoaan. Myöskään ihmissuhde menehtyneen kanssa ei lopu kuolemaan, vaan se saa uusia muotoja uusissa elämänvaiheissa. Menetyskokemus tulee osaksi surevan elämäntarinaa.”

Minun suruni on haalistunut, passivoitunut. Siellä se kuitenkin pohjalla on, kaikkien ilojen ja hauskojen hetkien alla, eikä sitä tarvitse paljon kaivella, että se nousee ylemmäs.

^{Lauantaina vietetään} vainajien muistopäivää. Muistan äitiäni todennäköisesti joka ikinen päivä sen enempää miettimättä.

Hän on hyvin arkisesti läsnä monissa tilanteissa ja ajatuksissa: mitä hän sanoisi tähän, mitä toivoisi syntymäpäivälahjaksi, ja jäi tämäkin kirja häneltä lukematta. Tämä muumimuki on hänen ostamansa, tuon pyyhkeen sain lahjaksi viimeisenä yhteisenä jouluna.

Yritän ajatella, että hän sai sentään elää 60-vuotiaaksi. Se on paljon mukavampi ajatus kuin se, että hän sai elää vain 60-vuotiaaksi. Mieli voi näin korjata surua vähän vähemmän mustaksi kuin se ensimmäisinä vuosina oli.