Kolumni: Annetaan kaikkien pöljien kukoistaa

Outokummusta olen tykännyt aina siitä lähtien, kun tähän maakuntaan muutin. Ensimmäinen kokemus taisi olla joskus 1990-luvun puolivälissä, kun vanhalla kaivoksella esitettiin kesäteatteriversiota Leena Lehtolaisen kirjasta Kuparisydän.

Näytelmä alkoi kaivoksen tornin juurelta, missä yleisö tempaistiin alkumaljojen muodossa mukaan juhlaan, joista esitys alkoi. Itse otin kuohujuomani tarjottimelta, jota ojensi näyttelijä Juhani Laitala, joka noina aikoina tunnettiin Raikkaan tehtailijaperheen isänä tv-sarjasta Puhtaat valkeat lakanat. Pian kuului kirkaisu ja oranssiin mekkoon puettu hahmo putosi tornin huipulta alas.

^{Kaivos luo} hienot puitteet moneen asiaan, samoin kumpuileva maasto ja pohjoiskarjalaisittain harvinaisen arvokas rakennuskanta.

Onko niitä outokumpulaisia olemassakaan?

Hassua oikeastaan on, että en ollut tullut ajatelleeksi tuota, ennen kuin tähän lehteen haastattelemani Werne Tanskanen kysymyksen esitti. Tosiaan, kuparia kun löytyi ja kaivos 1900-luvun alussa perustettiin, eihän kaivosmiehiä Outokummusta palkattu, kun kaupunkia ei ollut vielä olemassakaan.

Muualta sinne tultiin, kuten on tultu myös kaivoksen lakkauttamisen jälkeen. Muun muassa tanssi- ja mediapuolen opinnot tuovat väkeä kaupunkiin, jossa on jo kaivosyhtiön peruilta itsessään olemassa kulttuuritoimintaa. Omaperäisyys kasvoi 1990-luvulla, kun kaivosyhtiöltä vapautuneisiin asuntoihin alkoi muuttaa samanhenkistä porukkaa.

– Riittävän monta pöljää kun on saman pöydän ääressä, jotain syntyy väistämättä, Werne Tanskanen huomautti.

^{Pöljät on} hyvä termi, samoin vaikkapa humut, jota on käyttänyt teatteripersoona Henry Räsänen, jota Tanskanen kutsuu yhdeksi outokumpulaiseksi hurjaksi.

Outokumpuun on onnistuttu luomaan omalaatuisen tekemisen perinne, jonka paikalliset nuoret imevät itseensä vaikkapa kaupungin järjestämissä musailloissa, joiden äänitekniikasta vastaa Werne Tanskanen. Muualtakin tullaan tutustumaan kulttuurikeskus Maritan tarjontaan.

Omakohtaisena kokemuksenani muistan vuosien takaiset Huonot festivaalit, missä minut narrattiin lavalle noutamaan huono taulu ja kokemaan omakohtaisesti, kuinka puhdistava kokemus on yleisöstä hulmahtava myötähäpeän aalto.

^{Annetaan kaikkien} pöljien kukoistaa, sillä pöljyydestä kumpuaa omaperäisyys. Kaikki vain eivät omaperäisyydestä pidä, ja luovat pöljät kohtaavat usein vähättelyä ja jopa kiusaamista.

Kiitettyjä olkoon rohkaisijat – kuten vaikkapa valo- ja äänitekniikasta vastaavat, jotka näkevät puoli vuotta kitaraa soittaneen kuutosluokkalaisen jännityksen ja sanovat jotain, joka auttaa nuorta muusikkoa tuntemaan olonsa lavalla kotoisaksi.