Teatteriarvio: Ubu-kollektiivissa on paljon osaamista ja se näkyy
Kuningas Ubun roolin tekevä Tero Sarkkinen (oikealla) ja ohjaaja Henry Räsänen valitsivat viidenkympin villityksensä urheiluautoksi absurdin näytelmän vuodelta 1896. Kuva: Pekka Piiparinen
UBU-kollektiivin "Kuningas Ubu, eli puolalaiset" Näyttämöllä 20.3.2024
Ohjaus Henry Räsänen, käsikirjoitus Alfred Jarry, rooleissa mm. Tero Sarkkinen, Sanna Könönen, Olli-Kalle Heimo ym.
Tavanomainen ratkaisu viidenkympin kriisiin on liian nuorekas urheiluauto.
Teatter-immeiset Tero Sarkkinen ja Henry Räsänen ovat valinneet koslakseen ranskalaisen Alfred Jarryn absurdia teatteria edustavan näytelmän Kuningas Ubu (Ubu Roi, 1896). Sitten he ovat lisäksi kutsuneet koko korttelin kuikuilemaan olkiensa yli, että mitä konepellin alla voisi olla parannettavaa.
Useampikymmenhenkisen kollektiivin tarkoitus on pistää kaikki leikiksi; tää niinku tanssis tässä ja tää niiku soittas tätä ja tää laittais strobovalot tohon. Leikissä on kuitenkin tosi kyseessä – kuten kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät. Osaamista on paljon ja kokonaisuuden hallinta kaiken keskiössä.
Alkuperäinen käsikirjoitus siirtää Shakespearen Macbethin hurmeenhimoisen tarinan moderniin aikaan. Äiti Ubu (Sanna Könönen) istuttaa miehensä (Sarkkinen) mieleen ajatuksen vallasta: miten helppoa se olisikaan tappaa tieltään kaikki Puolan kruunun perimysjärjestyksessä. Ubu pääsee valtaan vaan verenvuodatus ei tietenkään lopu siihen, mikä "sankarimme" kohtaloksi lopulta koituu.
Olen sitä mieltä, etteivät päänäyttelijä tahi ohjaaja (Räsänen) olisi onnellisempia harrikan selässä tai muskeliauton ratissa kuin tämän sirkuksen lankoja vedellessä, ja mikä parasta: se näkyy.
Käsiohjelma virittelee jännitteitä nykypäivään puhumalla Ubusta diktaattorina. Onko päähenkilö kuitenkaan määrätietoinen vallantavoittelija vaiko ympäristönsä pyörittelemä hyödyllinen idiootti?
Näytelmän tyylilaji on absurdi satiiri. Absurdius ei ole pelkkää päätöntä kohellusta. Parhaimmat todellisuuden ylittävät hetket koetaan esityksen seesteisimmissä kohdissa, kuten Kuningatar Rosamonden (Oona Heikkinen) ja Prinssi Bourgelas'n (Onni Hyrkäs) viikatessa epätoivoisesti solmuun mennyttä lakanaa, Jarkko Saksan tanssisoolossa, tai kuninkaan tuhoontuomitun sotaretken viimeisissä hetkissä. Valittuun tyylilajiin ei kuulu jännitteen ylläpitäminen vääjäämättömällä lipumisella kohti tuhoa. Ubun hulluus ei shakespearelaiseen esikuvaan nähden kasva, hän kun on pihalla maailmanmenosta jo alkuunsa.
Juonta kuljetetaan tekstille uskollisesti eikä sitä muutamia pistoja lukuunottamatta ole siirretty nykypäivään. Teatteri-ilmaisullisten sekä teknisten ilmaisumuotojen kirjo puolestaan on puhdasta tätä aikaa. Niin visuaalinen, musiikillinen, kuin koreografinen anti ansaitsee kiitokset. Erilaisia väliosia ja inserttejä on paljon, ja ne palvelevat kokonaisuutta vain niin hyvin kuin siirtymät sujuvat. Ensi-illassa näissä on vielä hiomisen varaa, samoin kuin äänenkäytössä. Näyttämötilan voimakas ilmastointi peittää tehokkaasti alleen osan repliikeistä.
Puolan läskiksi pistäneet Ubut eivät lopulta huku miekkaan. Lopuksi näytelmä palaa satiirin ytimeen: narrien laivan allegoriaan. Päivänpolitiikan retoriikkaan kuuluu yhä kiistely siitä, kuka laivan peräsintä saa pitää. Olen sitä mieltä, etteivät päänäyttelijä tahi ohjaaja (Räsänen) olisi onnellisempia harrikan selässä tai muskeliauton ratissa kuin tämän sirkuksen lankoja vedellessä, ja mikä parasta: se näkyy.