Teatteri: Pohjoissavolaisen Teatteri auliin kiertue tuo esiin unohdettuja naistaiteilijoita

Kuopiolaislähtöinen ja Joensuuhun lokakuussa kiertueelle saapuva Katja Väänäsen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Sivulliset laventaa suomalaista kulttuurihistoriaa kertomalla tunnustusta vaille jääneiden Saimin ja Adélen tarinat.

Nimensä sanoista avulias ja antelias saanut Teatteri aulis pyrkii tuomaan teatterin suoraan katsojien luokse. Kiertue alkoi Kuopiosta, josta teatteri siirtyy pienempien pohjoissavolaisten kuntien kautta Pohjois-Karjalaan. Moni esiintymistiloista myös haastaa ajatuksen siitä, missä voi olla näyttämö. Joensuun tapauksessa se on Näyttämö.

– Näyttelijälle erilaiset tilaratkaisut antavat mahdollisuuden käyttää luovuutta, Saimia esittävä Kati Häyrinen kertoo.

Pienen budjetin näytelmä on omistautuneen tekijäjoukon voimainponnistus. Häyrinen, Anna Olkinuora ja Jukka Kolehmainen näyttelevät kaikki roolit, ja ohjaajan ja näyttelijöiden lisäksi tekijöihin kuuluvat muusikko, puvustaja ja teatteriteknikko.

Naispäähenkilöiden roolit ovat esittäjistään mielekkäitä ja haastavia, sillä Saimin ja Adélen elämänkaarta kuvataan nuoruusvuosista keski-ikään ja Adélen tapauksessa elämän ehtoopuolellekin. Kolehmaisen tehtävän monipuolisuuden puolestaan todistaa se, että hän muuntautuu Barsokevitschiksi, Järnefeltiksi ja teatterinjohtajaksi.

Näytelmässä kuvataan paitsi päähenkilöiden työtä myös heitä ihmisinä kotioloissaan, ja heistä kerrotaan yleisölle asioita, joita ei yleisesti tiedetä.

Sivulliset paljastaa suomalaisen taiteen kultakauden kääntöpuolen eli ankean arjen.

– Ennen lasten saamista Saimi ja Eero matkailivat ympäri Eurooppaa. Eero maalasi ja Saimi tutustui ulkomaisiin tapoihin tehdä teatteria ja toi oppimansa myöhemmin Suomeen. Lasten tultua Saimi kuitenkin jäi pitkälti kotiin, jotta Eero pystyi tekemään kultakauden töitä, Häyrinen taustoittaa.

Saimi teki lyhyen työuransa Suomalaisessa teatterissa, mutta pian esikoisen syntymisen jälkeen sekin sai väistyä.

– Hän jätti työnsä ja mahdollisti miehelleen loistavan uran, mutta hintana oli omien haaveiden paneminen syrjään.

Nainen ei edes saanut naimisiin mentyään omistaa kiinteistöä, minkä vuoksi Adélen nimi pyyhkiytyi hänen valokuvaamostaan.

1880-luvulle sijoittuvassa kohtauksessa Saimi toivoo ja uskoo, että sadan vuoden päästä asiat ovat toisin: naisen työnteko on aivan yhtä arvostettua ja hyvin palkattua kuin miestenkin. Tämä keskustelu ei varsinaisesti ole tullut ratkaistuksi.

Nykyaikaista kosketuspintaa tarjoaa myös naisnäyttelijän työuran kuvaus.

– Käytännössä naisilla oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kaksi kategoriaa, joihin roolit sijoittuivat. Nuorille suunnattiin ingénue-rooleja, kun taas duennat olivat ikääntyvien (eli tuossa ajassa yli 25-vuotiaiden) naisten uran päätösrooleja. Viimeistään siis tuossa vaiheessa koti ja perhe kutsuivat ja naiset jäivät pois työstä duenna-roolien kautta, Häyrinen kertoo.

Jo tuolloin Saimi kuitenkin vastusti ajatusta, että naiset kelpaavat näyttämölle vain nuorina ja halusi alati kehittyä näyttelijänä.

Biografisen elokuvan juuri katsonut ihminen monesti porhaltaa googlettamaan, mitä oikeasti tapahtui. Myös Sivullisten katsoja saattaa pohtia, miten uskollisesti näytelmä tapahtunutta kuvaa.

– Tietysti sitä on dramatisoitu, jotta siitä tulee näytelmänä kiinnostava, Väänänen tuumaa.

Ohjaajan mukaan tapahtumat pohjautuvat historiaan, mutta hän on tuonut kokonaisuuteen oman näkemyksensä.

– Joukossa on paljon totuutta, mutta esimerkiksi Adélenhan olen joutunut pitkälti mielikuvittelemaan. Näissä biofiktioissa pitää katsojan muistaa aina se fiktio siellä sanan lopussa.

Aitoa historiallisuutta puolestaan osoittaa se, että näytelmässä kuullut naisten väliset keskustelut pohjautuvat pitkälti Saimin kirjeenvaihtoon ja päiväkirjoihin. Naiset ovat myös voineet kohdata ainakin kerran reaalimaailmassa. Tämä käy ilmi Viktorin Kuopiossa Järnefelteistä ottamasta valokuvasta: todennäköisesti kuvasta pois jäänyt Adélekin on tuolloin tavannut Saimin.