Elokuvaohjaaja Annika Grof nosti esille Karjalaisen artikkelissaan (18.6.) vuonna 2009 eduskunnassa läpi ajetun uuden yliopistolain, joka kaventaa yliopistojen autonomiaa ja tuottaa paljon kielteistä entiseen verrattuna, esimerkiksi muuttamalla virkasuhteet helposti irtisanottaviksi työsuhteiksi. Vapaata akateemista maailmaa näköjään ajetaan kaikkivaltiaan yritysmaailman ylhäältä saneltuun ja sitä palvelevaan putkeen.

Grof kertoo yrittäneensä selvittää, kuka tai ketkä julkisen vallan käyttäjät ovat käynnistäneet tämän lain, josta kärsivät niin yliopistojen työntekijät kuin opiskelijatkin, mutta kukaan ”ei tiedä tai halua kertoa, kuka lakiuudistuksen varsinainen arkkitehti oli”.

Yliopistolaitos on yksi kansakunnan tukipylväistä. Sen muuntelu pikalaeilla esimerkiksi bisneskonjunktuurien miellyttämiseksi kertoo jotain aika ikävää sinänsä nykymenosta. Mutta häpeällistä suorastaan on, ettei yliopistolain alulle panijoita kerrota kansalaisille vaan pelokkaasti vaietaan. Hiipivää autoritaarisuutta?

Pyöräilen mielelläni omakoti- ja rivitaloalueilla ja huomiotani on kiinnittänyt erittäin mielenkiintoinen postilaatikkokulttuurimme.
Talot saattavat olla viimeisen päälle huoliteltuja, mutta oman tontin ulkopuolella sijaitseva postilaatikkojen ulkoasu ja sijoittelu on hyvinkin kirjava.

Jos omakotitaloja on vierekkäin kaksi, niin postilaatikkoja on yleensä kaksi eri väristä ja eri tasossa olevaa. Rivitalojen postilaatikkovalikoima on monimuotoinen – jos asuntoja on kuusi, niin myös postilaatikkoja on kuusi erilaista – punainen, ruskea ja kaksi eri vihreää, joukossa isomahainen teräksinen laatikko ja telinekin vielä rempsallaan johonkin suuntaan.
Vanhalla kansalla oli kuvaava sanonta tällaiselle näylle; se oli ”ripuviileke”. Löytyy toki kauniitakin postilaatikkojen kokonaisuuksia.

Puusta tai metallista on muotoiltu persoonallinen postilaatikkokoti, ja sitä voi vielä koristaa esimerkiksi samoista raaka-aineista muotoillut linnut.
Postilaatikko asumisen kokonaiskustannuksissa on tuskin merkittävä, mutta jos tähänkin kulttuuriin kiinnitettäisiin ”virallista” huomiota, niin silmänruoka kokonaisuudessa olisi tyydyttävä, ja kenties ihan alan taitajia ottaisi asiakseen viimeistellä tätäkin ympäristön kuvaa.

Aivan liian moni lapsi viruu turhaan sijaisperheessä tai muussa lastensuojelun määräämässä hoitopaikassa.
Näitä lapsia on otettu kiireellisesti huostaan vähäpätöisen tai mitättömän syyn vuoksi.
Lapset saavat tavata vanhempiaan ja muita läheisiään silloin, kun se sosiaalityöntekijälle sopii.

Lasten vieraannuttaminen vanhemmistaan ja muista läheisistään on totisinta totta tämän päivän Suomessa. Moni lapsi ei pääse edes kesälomalle, jos sosiaalityöntekijä niin päättää, vedoten sopimuksiin joita ei välttämättä ole edes tehty.
Näiden mitättömien asioiden vuoksi lasten asiat viruvat hallinto-oikeudessa jopa yli vuoden, ja tänä aikana lapsi odottaa kotiin pääsyä kuin vanki vankilassa – vain sillä erotuksella, että vanki saa tavata läheisiään enemmän kuin tämä pieni ja viaton lapsi.
Läheisten tuskaa ja ikävää ja huolta lapsen hyvinvoinnista ei tunnu kukaan viranomainen huomaavan, tai ei siitä välitä.

Miksi psykologit, psykiatrit, perheterapeutit ja lasten asioista vastaavat tahot ovat hiljaa, eivätkä puutu tähän varsin räikeään lasten oikeuden polkemiseen? Miksi lapsiasiavaltuutettumme ei puutu tähän?
Ei ole lainkaan ihmeellistä, että lastemme ja heidän läheistensä mielenterveys horjuu, kun heidät erotetaan väkivalloin ja ilman pätevää syytä toisistaan, vain epämääräiseen huoleen vedoten.
Mikään viranomainen ei tunnu myöskään olevan huolissaan väärin perustein, kiirellisesti sijoitetuista ja huostaanotetuista ja sen uhan alla elävistä lapsista.