Julkaistu    |  Päivitetty 
Lahja-Elina Vatanen

Syrjäseudun vanhojen ihmisten puolesta

Heillä on jotain niin arvokasta, joka monelta nykyihmiseltä puuttuu; rakkaus kotiseutuun, tuttuun turvalliseen ympäristöön. Siihen, jonka pihapoluilla kävellessä muistaa nuoruuden, rakkauden, elämän... Heidän sydämensä sykkii maaseudun rauhalle, kaikelle tutulle ja turvalliselle.

Ajan kulumista ei voi pysäyttää mikään, myös heille ikää karttuu ja erilaisia vaivoja ilmenee. Enää ei pärjätäkään niin kuin nuorena. Tarvitaan apuja, turvautumista toiseen ihmiseen – nyt, kun rinnalla ei olekaan elämäntoveri. Myös lapset ovat muuttaneet muualle leivän perässä. Mutta he haluavat pärjätä, siellä tutuilla kotitanhuvilla. ”Jos vain saisi vähän apuja, niin mikäpä olisi elellessä.”

Nuo avut tuntuvat karkaavan jonnekin, niin kuin aikakin.

Ehdottavat muuttoa vieraaseen ympäristöön, palveluasumiseen, mutta kuka kotoaan lähtisi. Ja kun sanotaan palveluasumisessa asuvan Suomen yksinäisimmät ihmiset. On totuttu pärjäämään, mutta nyt ei tunnu enää jaksavan. Varsinkaan, kun linja-autotkaan eivät enää kulje, ettei pääse kauppareissuja tekemään ja apteekissa käymään. Taksilla on kallista kulkea. Vieraalta tuntuu myös se, että terveydenhuollon apuja saadakseen pitäisi olla etävastaanoton päässä digilaitteita käyttäen.

Kotihoidon palvelujakin tuntuvat vähentäneen. Kuuleman mukaan pitäisi olla niin huonokuntoinen ja avuton, että saisi palveluita. Ja kun asuu täällä matkojen päässä, syrjäseudulla. Jotkut ”viisaat” ehdottavat kaupunkiin muuttoa, siellä palvelut olisivat lähellä. Millä rahoilla sinne voisi muuttaa, täällä syrjäseudulla kun talostakaan ei saa juuri mitään. Eläkkeetkin ovat niin pienet, ettei niillä kaupungissa eletä, sosiaalitoimen apuun ei haluta turvautua. Onhan pärjätty tähänkin asti.

Katkelma on kehitelty tunnoista, joita monet syrjäseudulla asuvat tuntevat. Se on monelle todellisuutta. Tunnetta omasta riittämättömyydestä, vaikka niin tärkeää työtä on tehty – on oltu nostamassa tätä Suomea jaloilleen! Nyt ei tunnu apua itselle löytyvän.

Sairaanhoitajaksi valmistuttuani toimin kotisairaanhoidossa, jolloin käytännössä näin ikäihmisten kohtaloita. Ajan saatossa olen saanut ikäväkseni seurata, kuinka palvelut syrjäseudulla edelleen vähenevät. Se on täysin sen vastaista, kun juhlapuheissa todetaan, että pidetään koko Suomi asuttuna.

Yhteiskunnan kustannustehokkuusvaatimukset ja inhimilliset arvot ovat kuin tukkanuottasilla.

Jo sairaanhoitajana toimiessa ja myöhemmin hallinnollisissa tehtävissä ollessani olen luvannut itselleni, että teen kaikkeni tämän maaseudun ”kurjistumisen” eteen.

Puolustan syrjäseudulla olevia ikäihmisiä ja heidän elinmahdollisuuksiaan rakkaassa kodissaan. Näissä vaaleissa tämä tehtäväni on edelleen kirkastunut – olen sen heille velkaa. Heille, jotka aikoinaan uhrasivat itsensä ja rakensivat meille hyvinvointi-Suomen.

”Suojaa, Herra, kotini. Anna sille armosi. Anna olla enkelein, vartijana kodillein.”

Kommentoi

Hae Heilistä