Miksi lapsi ei voisi liikkua huvikseen?

Seura ovat pestannut hyvin koulutettuja valmentajia, jotka asettavat tavoitteita korkealle niin joukkueille kuin yksilöillekin.

On testejä, leirejä, lisätreenejä. Harjoituksia on neljä kertaa viikossa, 1,5–2 tuntia kerrallaan, ja päälle pelit. Harjoituksiin osallistuvan odotetaan antavan kaikkensa, lepsuilla ei saa.

Tuollainen määrä urheilua on paljon kenelle vain. Samaan aikaan kasvavat vaatimukset koulun suhteen ja välillä olisi kiva vähän rentoutua perheen tai kavereiden kanssa.

Tavoitteellisuus motivoi toki heitä, joilla on lahjoja ja intohimoja onnistua juuri ko. lajissa. Sen sijaan lapsi, joka on ”vain” ihan liikunnallinen ja tykkää pelailla, kokee jatkuvasti huonommuutta harrastuksessaan. Onnistumisia ei tule eikä valmentaja ole koskaan tyytyväinen suorituksiin.

Lajirakkauteen tulee ryppyjä.

Mikä siis eteen, kun valinnat näyttävät olevan joko jatkaa tosissaan tai lopettaa kokonaan?

Vanhempana ihmettelen väistämättä, miksei nuori saisi harrastaa liikuntaa vain huvikseen? Pienille lapsille on liikuntakerhoja eri lajeissa ja aikuisille on höntsäporukoita, mutta ei nuorille. Missä ovat isojen urheiluseurojen harrasteryhmät, joihin voisi liittyä, jos tavoitteellinen pelaajapolku ei kiinnostakaan?

Olisi äärimmäisen tärkeää, ettei liikunta jäisi teini-iässä kokonaan pois. Seuroillekin olisi tärkeää, ettei turhia lopettamisia tule, jos motivaatio hetkellisesti kyykkää.

Voihan se seuraavassa kehitysvaiheessa taas palautua, eikä portin takaisin reservistä joukkueeseen tarvitsisi olla kokonaan kiinni.

Pahoin pelkään, että meidän seura menettää kohta taas yhden jäsenmaksun maksajan, jos niin sanottuja kakkossarjalaisia ei aleta huomioida paremmin ja seurassa ymmärretä ja tueta sitä, että liikunnan ilo on riittävä syy jatkaa.