Julkaistu    |  Päivitetty 
Ritva Mikkilä

Pienessä punaisessa mökissä asui elämäänsä tyytyväinen tyttö

Olen vetäissyt ensi henkoseni 1952 Liperin vanhassa kunnansairaalassa aprillipäivän aattona, jonne ukkini oli hevosella kyydinnyt äitini synnyttämään Ristonkankaalta talvipakkasessa.

Perheeni asui mummolassa, pienessä punaisessa mökissä, jossa oli vain yksi huone.

Huoneessa oli iso tulisija ja lisäksi suurehko ruokahuone, jossa säilytettiin elintarvikkeita ja siellä oli myös separaattori maidon käsittelyä varten.

Mummon perheessä oli mummon ja ukin lisäksi kaksi poikaa. Isäni perhe oli saanut lähtökäskyn rajan takaa, ja myös äitini ja isäni asettuivat mummon tiloihin.

Sinne syntyi vielä kolme lasta, joten tilat olivat ahtaat.

Kummasti siellä kuitenkin elettiin niin, että kaikkea riitti vaikkei nykyistä tavaratulvaa ollutkaan. Pari lehmää, sikapossu ja kesäisin jokunen lammaskin takasivat maidon ja lihan tarpeen.

Maasta saatiin perunaa, kasviksia, marjoja ja metsät koluttiin syksyisin tarkasti sienien saamiseksi talven tarpeisiin.

Savusauna oli tärkeä monella tapaa.

Paitsi että siellä peseydyttiin, myös pestiin ja keitettiin pyykit, ja monenlaisia terveydenhoitoonkin kuuluvia toimia saunassa hoidettiin.

Muistan aina vastan tuoksun, kun se pehmiteltiin saunan kiukaalla ja sitten vastottiin kroppa kuntoon ja kylän kupparieukko tuli aina sarvineen imemään verta kipeistä hartioista.

Siihen aikaan oli vielä tavallista, että lapsia myös synnytettiin saunassa.

Nukkumasijat olivat parin hetekan lisäksi lattialla olkipatjoilla ja hyvin nukutti.

Muistan kun ukki aikaisin aamulla noustessaan sipaisi peittoa jaloilleni ja sitten jatkoin unta.

Aamulla saatiin maitokahvia ja vehnästä.

Ukkini oli räätäli, niin että vaatteet valmistuivat samassa pirtissä meille lapsille sekä kylän isännille.

Ruoka oli hyvää perusruokaa, maitoruokia, perunaa, piirakoita ja uunipaistia. Syksystä muistan erityisesti makeat naurishaudikkaat.

Makeisia ei juurikaan ollut, mutta mummon letut ja pannukakku omasta maasta kotoisin olevan mansikkahillon kanssa olivat vertaansa vailla.

Hieman kaupallista tuntua toi kylällä vieraileva kauppa-auto, jolloin lapset saivat hedelmäkarkkiaskit, ja sehän tuntui juhlalliselta.

Nyt kun maaseutu autioituu ja vanha elämisen kulttuuri häviää, tunnen monesti jopa kipua, kun ajattelen vanhoja aikoja.

Silloin ei ollut yksinäisyyttä – lapsilla oli aina turvallista seuraa.

Myöskin työhön opastettiin jo aikaisin. Lehmien saattaminen laitumelle ja sieltä noutaminen oli ensimmäisiä tehtäviä.

Piiska kädessä kuljettiin karjan takana turvaamassa oikeaa suuntaa ja lypsyn aikana kesäisin hätisteltiin vastan avulla kärpäsiä lehmistä, jotta lypsytapahtuma olisi mahdollisimman rauhallinen.

Sitten vähitellen iän karttuessa osallistuttiin myös heinätöihin, perunan istutukseen, siivoustöihin jne.

Paitsi perheen antama turva niin myös yhteisöllinen avuliaisuus oli itsestään selvää – naapuriapua annettiin kun sitä tarvittiin.

Hevosta lainattiin ja monenmoista apua annettiin aina tarpeen mukaan.

Sukulaisten luona pistäydyttiin kylässä ihan muuten vain.

Näitä muistoja on varmasti ikäkin kullannut, mutta kyllä ne ovat niin syvällä sielussani, että aina kun näen vanhan asuintilan, vaivun kuumeisesti lapsuuden muistoihin.

Silloin oli kivaa!

Kommentoi

Hae Heilistä