Valinnanvapauden retoriikka on lähtenyt viime aikoina lentoon. Sitä käytetään varsinkin sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistuksen yhteydessä niin että lentoon lähettäjätkin ovat ihmeissään. Valinnanvapaus kuulostaa kieltämättä ihanalta. Tietysti haluan olla vapaa mieluummin kuin vangittu. Valinnatkin on kivempaa tehdä itse sen sijaan että muut komentaa.
Kun asiaa ryhtyy penkomaan, valinnanvapaus osoittautuu aikamoiseksi kameleonttitermiksi, jota käytetään perustelemaan tai oikeuttamaan kovin monenlaisia asioita. Sitä pidetään keinona uudistaa hierarkkista, jäykkää ja tehottomana pidettyä julkisten palvelujen järjestelmää. Argumentoidaan, että hyvinvointivaltio ei kykene vastaamaan nykyihmisten yksilöllisiin tarpeisiin, ja siksi kuluttajakansalaisen on annettava valita itselleen paras palvelu. Lisäksi väitetään että valinnanvapaus edistää asiakkaan asemaa, oikeuksia ja tasa-arvoisuutta. Toisaalta sillä perustellaan yksityisten palvelujen kilpailuaseman parantamista ja palveluntarjoajien tukemista.
Lainsäädännössä valinnanvapaus tunnetaan jo terveydenhuollossa, jossa on pyritty antamaan asiakkaille lisää mahdollisuuksia valita hoitopaikka ja hoitava ammattilainen. Kansainvälisten tutkimusten mukaan tällä näyttää olevan taipumus johtaa alueelliseen eriarvoistumiseen, heikoimmassa asemassa olevien tilanteen huonontumiseen sekä palvelujen kallistumiseen.
Hallituksemme on päätellyt, että valinnanvapauden toteutuminen julkisella sektorilla edellyttää palvelujen yhtiöittämistä, minkä jälkeen meillä ei enää olisi – no, julkista sektoria. Yhtiöittämisen idea tulee mikrotaloustieteen puolelta, missä yhden teorian mukaan markkinat toimivat parhaiten kun osallisina on ”vapaita” kuluttajia ja ”vapaita” palvelun tarjoajia.
Tuon teorian ydintä on oletus hyötyfunktiosta; kuinka paljon hyötyä yksilö saa rahalleen. Oletetaan että ihmiset maksimoivat hyötynsä ja että hyöty voidaan mitata rahassa. Teoria ei ota huomioon sitä, että eri ihmisillä on keskenään erilaisia, usein itsestä riippumattomia mahdollisuuksia valinnan tekemiseen.
Edelleen teoria olettaa että informaatio palvelusta on perusteellista ja symmetristä, toisin sanoen että palvelun tarjoajalla ei ole enemmän informaatiota kuin sen ostajalla.
Vapaan valinnan teoria ei näytä sopivan sosiaali- ja terveyspalveluihin kovin hyvin. Itse asiassa ei tule mieleen yhtään sote-palvelua, jossa informaatio olisi symmetristä. Entä ajattelevatko ihmiset hyödyn maksimointia tilanteessa, jossa ovat hoivan tarpeessa?
Kuva, jossa fiksut ja hyvinvointiaan edistävät kansalaiset sukkuloivat monimuotoisissa palveluissa, jotka puolestaan tavoittelevat parhautta kilvoittelemalla keskenään olivat ne sitten yksityisiä, järjestöjen tarjoamia tai julkisia, on vetoava. Mutta sen edellytykset pitäisi päätellä paremmin.
