Jäähyväisten aika

Tulevassa vuodenvaihteessa siirryn sekä haikein että innostunein mielin kohti uusia haasteita, joten nyt on hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä kaikkea kaupunkilehden tekeminen pitääkään sisällään.

Tunnen toimittajia, joilla on takanaan kymmenien vuosien työura, johon mahtuu varmasti hämmästyttävä määrä kokemuksia. Pelkästään näiden alku-urani muutamien vuosien aikana olen itse päässyt paitsi näkemään etulinjassa Joensuuta, sen palveluita, ihmisiä ja ympäristöä koskevat muutokset ja uudistukset, myös kokemaan kaikkea jännittävää, hassua, mielenkiintoista ja hullua.

Vuonna 2015 laskeuduin juttukeikalla pitkin Pilkon viljasiilon seinää kiipeilyköyden ja turvavaljaiden varassa, mikä oli melko terapeuttista korkeanpaikankammoiselle. Vuonna 2016 liftasin kollegani kanssa osana silloista juttusarjaa pitkin Pohjois-Karjalaa, ja saimme kyydin muun muassa kirjastoautolta.

Vuonna 2018 tutustuin krematoriotyöntekijän päivään, jolloin jouduin väkisinkin pohtimaan kuolemaa ja sen maallisuutta. Viime vuonna retkeilin vuohien kanssa Selkien metsissä. Tänä vuonna opettelin juttukeikalla muun muassa käyttämään tuluksia ja söin muurahaisia. Uutta yhtä kaikki.

Parhaiten mieleeni ovat jääneet kohtaamani ihmiset ja heidän tarinansa – inhimillisyys ja ihmisyys kaikessa raadollisuudessaan ja ihanuudessaan. On mahtavaa, että on heitä, jotka haluavat tuoda elämäntarinansa julki ja antaa kasvot vaikeillekin asioille, kuten koulukiusaamiselle tai päihde- ja mielenterveysongelmille, jotta joku muu voisi saada siitä apua tai inspiraatiota.

Uutismedian liiton mukaan kaupunkilehdet ovat ikkunoita arkeen, ja niillä on muun uutismedian tavoin tärkeä rooli lukutaidon ja mediataitojen tukijana. Siitä voi olla ylpeä, sillä kaikki eivät välttämättä anna kaupunkilehdille niiden ansaitsemaa arvostusta.

Tätä kirjoittaessani kollega tulee huoneeni ovelle pohtimaan retorisesti, että mitenhän ensi vuoden mahdolliset sähkökatkot mahtavat vaikuttaa lehden tekemiseen. Niin. En tiedä, mutta se lienee vain järjestelykysymys.

Paljon on muuttunut sinä aikana, minkä olen Heilissä ehtinyt viettää. Muutama vuosi sitten olisi tuntunut hassulta miettiä, että nykyisenkaltainen sähkökriisi olisi näinkin pian ajankohtainen.

Vaikka tulevaisuus näyttäytyy nyt viime vuosiin peilaten varsin sumeana ja epävarmana aikana, on koronavuosien ja Ukrainan sodan kerrannaisvaikutusten keskellä ollut ilo huomata, että Heili on pysynyt tärkeänä lukijoilleen: jos lehti ei kolahda postilaatikkoon ajallaan, siitä tulee kyllä sutjakkaasti palautetta.

Toivon, että sama linja jatkuu hamaan tulevaisuuteen saakka. Ja jatkuuhan se, niin mainioissa hyppysissä Heili on.