Kiitos sinulle, kultainen päiväkodin täti

Näitähän piisaa, nimittäin synkkiä otsikoita suomalaisesta varhaiskasvatuksesta.

Jokainen ikävä tapaus on toki surkea, eikä alan huonossa palkkauksessa ja liian pienissä henkilömitoituksissa ole mitään hauskaa, mutta ehkä tätä(kin) asiaa voi joskus tarkastella toisesta kulmasta.

Olen pian puolenkymmentä vuotta kuskannut perillisiäni päiväkotiin. Lastemme päiväkoti on varsin tavallinen suomalainen päiväkoti: 1980-luvun rakennus, pienet, hiukan epäkäytännölliset tilat, kaksi ryhmää ja kolmisenkymmentä lasta.

Aamuisin vastassa on unisia lapsia, iltapäivällä hirmuinen mekkala ja kuraisia vaatteita. Ja joka ikinen päivä tekisi mieli sanoa näille päiväkodin uskomattomille aikuisille, että kiitos, kiitos, kiitos, olette oikeasti arjen supersankareita.

Kuinka sujuvasti nämä ammattilaiset nappaavat itkua tuhertavan taaperon kainaloon, sujauttavat tossut jalkaan ja huomaamatta ohjaavat äidin perään itkevän pienokaisen aamupuurolle muiden metrinmittaisten viereen.

He laulattavat, leikittävät, vievät metsäretkille, rakentavat majoja, kiikuttavat keinuissa, niistävät neniä ja pesevät pyllyjä. Lukevat kirjoja, keksivät kehittäviä leikkejä, pyyhkivät kaatuneen maitolasin ja tyynnyttävät sata itkua.

Joistain ihmisistä aistii, että he tosiaan rakastavat lapsia – siis muitakin kuin omiaan – ja haluavat heidän voivan hyvin, kasvavan suunnilleen suoraan ja pärjäävän elämässä. On kerrassaan etuoikeutettua, että tällaisia ihmisiä on sattunut lasten päiväkoteihin ja varhaiskasvatuksen pariin.

Puhuin äskettäin kymmenkunta vuotta alalla olleen lastentarhaopettajan kanssa. Häntä hämmästytti, miten synkkää kuvaa alasta maalataan. Palkka saisi toki olla parempi, mutta muuten työ tuntui olevan juuri sitä, mitä hän ajattelikin: lasten kanssa elämistä ja olemista, kasvamista ja kasvattamista, oppimisen ihmettä ja vauhdikkaita työpäiviä.

Hänen kanssaan puhuessa tuli mieleen, että jokaista ankeaa otsikkoa vasten voisi olla sata hyvää. ”Tänäänkin lapsesi oppi leikin lomassa monta uutta asiaa”, ”Tällä viikolla viisivuotias tyttö sai uuden kaverin ja oppi leikkimään ryhmässä”, ”Kolmevuotias oppi tänään viikonpäivät, ensi viikolla harjoitellaan kuukausia”.

Aika monessa asiassa asenne ratkaisee. Jokainen meistä tuntenee ihmisen, joka löytää nokittavaa mistä tahansa asiasta. Kriittisen soraäneen vastapainoksi on välillä hyvä muistuttaa myös siitä, mikä on hyvin ja kunnossa. Se ei ole höttöistä hyväuskoisuutta, vaan tietoista kiitollisuutta. Vaikka järjestelmässä olisi paljon korjattavaa, voi olla kiitollinen siitä hyvästä, mikä on lähellä: kultaiset päiväkodin työntekijät, joiden käsiin voi kalleimpansa jättää joka aamu turvallisin mielin.