Lyönti kasvoille

Lokakuussa Joensuussa kävi historiantutkija ja tietokirjailija Jussi Jalonen, joka kertoi Paasikivi-seurassa Unkarin ja Puolan välisistä suhteista. Paljon on vuosisatojen kuluessa vihanpitoa ollut, mutta viime helmikuussa, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, puolalaiset olivat ensimmäisinä organisoimassa ukrainalaisten auttamista.

Itsekin olin maaliskuussa joensuulaisen avustuskuljetuksen mukana paikan päällä Puolassa toteamassa auttamisen halun, mutta köykäiseksipä jäivät omat journalistiset tuotokseni. Raportoin kyllä puolalaisten halusta auttaa, mutta ydin jäi hoksaamatta: kun Venäjä toteutti brutaalin hyökkäyksensä, kaikki menneiden vuosisatojen jännitteet puolalaisten ja ukrainalaisten väliltä tuntuivat pyyhkiytyvän pois.

Viime viikonloppuna Suomi-Venäjä-seuran Joensuun osasto järjesti venäjänkielisen kirjallisuuden seminaarin, ja vaikka aihe ei ehkä juuri nyt olekaan suosituin mahdollinen, siihen olisi nimenomaan sen vuoksi hyvä tutustua juuri nyt.

Helsingin Sanomissa taustoitettiin Putinin pyhää sotaa ja Venäjän johtajien ja ortodoksisen kirkon välistä suhdetta. Tosi pitkän ajan kertomus siinäkin on takana.

Oman yleissivistyksen kapeus ja ohut tietämys historiasta lyövät kasvoille.

Heikoilla olisin, jos joutuisin putinistien kanssa väittelyyn, he kun perustelevat kantaansa asioilla, joihin itse en ole vaivautunut paneutumaan ennen näitä sotakuukausia. Vuosisatojen ja -tuhansien kehityksen sisäistäminen ei parin luennon kuuntelemisella ja yhden lehtijutun lukemisella onnistu, mutta itsensä sivistäminen kannattaa silti aloittaa nimenomaan nyt – jos ei muun syyn takia, niin siksi, että ei omasta suustaan kovin pahoja sammakoita pullauttelisi.

Sammakoitahan näinä päivinä ponnahtelee eri puolilta riittävästi.

Kun r-sana singahtaa semmoistenkin ihmisten suista, joilta ei sitä odottaisi, lyömme – kuten Pentti Stranius toisaalla tässä lehdessä toteaa – kirveen omaan jalkaamme. Jossakin vaiheessa tämäkin sota loppuu ja rajojen yli aletaan taas liikkua, ja siinä vaiheessa olisi hyvä, jos emme kovin pahasti olisi siltoja polttaneet.

Mielenkiintoinen on esimerkiksi se Straniuksen kertoma tieto, että lähikaupunkimme Pietari on hengeltään erilainen kuin Moskova, jossa putinismi tällä hetkellä jyllää. Yhtä vähän kuin kaikki suomalaiset ovat samanlaisia, ovat kaikki venäläiset samanmielisiä.

Stranius muistelee omia kokemuksiaan Neuvostoliiton loppuvaiheista, jolloin suurkaupunkien kaduilla ja puistoissa käytiin vilkkaita väittelyjä, ja jolloin televisio esitti kiellettyjä elokuvia.

Kun putinistit nyt rakentavat suurvenäläistä maailmankuvaansa tsaarien ja ortodoksisen kirkon pitkän yhteyden varaan, on Venäjällä muhimassa toisenlaistakin historiallista jatkumoa.