Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Katri Hirvonen

Paluu menneisyyteen

Lapsuuteeni kuului paljon kohtaamisia. Sukuni on laaja, ja sen ajan sosiaalinen media tapahtui kasvokkain. Kuljin mummin ja ukin mukana vanhempien ollessa omissa töissään. Kyläilimme ja meillä vieraili heidän ikäisiään, tsaarinvallan ajalla syntyneitä sukulaisia ja tuttavia.

He olivat Suomen rakentajia ja rajuimman yhteiskunnallisen muutoksen eläneitä. Suurten muutosten vuosikymmenet olivat aikuisten jutuissa usein läsnä. Ei niitä voinut lapsi välttyä kuulemasta odotellessaan kiltisti kutsua kahvipöytään mehulasilliselle ja Marie-keksille. Aikuisten jutut tuntuivat pitkäveteisiltä, mutta ruhtinaallinen palkinto kärsivällisyydestä oli, jos lautasella tavallisen tilalla odottikin suklaamarie.

Suklaakeksin lisäksi noilta vuosilta jäi mieleeni monia tarinoita ajasta, jolloin ei ollut juuri muuta kuin syksyllä kellariin kannetut perunat ja sienet sekä ihmisten uutteruus ja kekseliäisyys ratkaista pula ja puute.

Elämä tuntui olleen yksinkertaista. Jos sairastui, piti odotella paranemista. Lääkäri auttoi, jos sellainen oli olemassa. Jos ei, niin kokeiltiin josko kuusenkerkkä tappaisi lapamadot ja koivuntuhka parantaisi mahasyövän.

Muistan kuulleeni tarinoita ensimmäisestä kunnanlääkäristä, ensimmäisestä eläinlääkäristä, ensimmäisestä terveyssisaresta, ensimmäisestä poliisista. Kun tarvittiin tohtoria, mentiin jonottamaan vastaanotolle.

Jos tarvittiin poliisia, saatiin konstaapeli kiinni puhelimella, jos puhelinlinjat toimivat. Konstaapelin saapuminen polkupyörällä saattoi kestää tovin.

Sähköä ei syrjäseuduilla ollut, eivätkä puhelinlinjatkaan aina takuuvarmasti laulaneet edes siellä, missä niitä oli. Autoja ja muita teollisia tuotteita tuli tarjolle sitä mukaa kun tehtaat saivat raaka-aineita ja kun laivat kykenivät niitä meren yli rahtaamaan. Vaihtoehtoja kaupassa saattoi olla jopa kaksi: osta tämä tai ole ilman.

Arkielämä Suomessa rullasi, vaikka maailmalla elettiin kaksinapaisesti kauhun tasapainossa rautaesiripun eri puolilla. Suomi-neidon hameenhelma oli jäänyt ikävästi jumiin rautaesiripun alle, mutta siitä yritettiin olla tekemättä sen suurempaa numeroa.

Kauhun tasapainon panttina oli uhka ydinsodasta. Kasvojen menettämisen hintana olisi noloon asemaan joutuneen osapuolen epätoivoinen viimeinen keino näyttää mahtinsa painamalla pelättyä punaista nappia. Se oli lapsuuteni pelottavin uhkakuva.

Kuulostaako tutulta? Kuin lukisi tämän päivän uutisia. Ei ole lääkäreitä, komponenttipula vaivaa, sähkökatkot uhkaavat syrjäseutuja, jossa tietoverkkoyhteydet ovat jo nyt lähinnä alkeellisella tasolla, poliisin tulo saattaa kestää tunteja ja rautaesirippukin rysähti taas helmoihin. Mitähän vielä? Ai niin, se kauhun tasapaino ja punainen nappi.

Viisi vuotta sitten en millään olisi arvannut, että paluu menneisyyteen tapahtuu lähitulevaisuudessa. Onko joku hakkeroinut ajanlaskun kulkemaan takaperin? Toivottavasti rautaesiripun historia ei ole tulevaisuutemme.

Kommentoi

Hae Heilistä