Pyhästä puukuutioiksi

Lauantaina 24. syyskuuta marssittiin suomalaisen metsäluonnon puolesta. Marssille osallistui yhteensä tuhansia ihmisiä ainakin kuudessa eri kaupungissa – myös Joensuussa.

Osallistujat, allekirjoittanut mukaan lukien, vaativat Suomen päättäjiltä kestävämpää metsäpolitiikkaa. Miksi? Koska viime vuonna maamme metsien hiilinielut romahdutettiin. Ja koska viimeisiä luonnonmetsiämme tupataan sellukattilaan. Näiden luonnonmetsärippeiden varassa sinnittelee moni uhanalainen laji: Suomessa kolmasosalle uhanalaisista lajeista tärkein elinympäristö on metsä.

Yksitoikkoinen puupelto on hyvin haavoittuvainen ilmastokriisin mukanaan tuomille vaivoille, kuten lisääntyville tuholaisille ja myrskytuhoille. Mitä monimuotoisempi kokonaisuus, sitä vastustuskykyisempi se on häiriöille ja nopeampi palautumaan kriiseistä. Puupeltofanien on siis turha ihmetellä, miksi tuholaiset riekkuvat ja myrskyt vetävät ennätyksellisen paljon tasapitkiä honkeloita puita keskeltä katki. Mitä kylvää, sitä niittää!

Aikoinaan metsä oli kunnioitettu ja pyhä. Ihmiset ymmärsivät, että siitä mistä elää, ei voi riistää, tai muutoin kieriskelee itsekin kohta (metsä)ojan pohjalla. Miten loikka metsän kokemisesta ja arvostamisesta jonakin pyhänä kohti puukuutioiden ja sellun kiiltoa silmissä on tapahtunut?

Metsäteollisuudella on vahvasti näppinsä pelissä vääristyneiden metsämielikuvien ja valheellisten faktojen iskostamisessa kansan mieliin. Harhaluuloa siitä, että Suomessa metsäluonnolla on kaikki hyvin, ovat paljolti luritelleet metsätalousyhtiöt – onhan niillä voittonsa pelissä! Voittoa tavoitellaan lyhytnäköisesti ja upean luontomme kustannuksella. Luonnon, josta kaikkien suomalaisten tulisi saada nauttia, myös tulevaisuudessa. Liialliset hakkuut ovat keskeisin syy metsäluontomme köyhtymiseen. Siinä on niin metsäyhtiöillä kuin yksityisillä metsänomistajillakin peiliin katsomista.

Nykyään kykenen jo hyvin hahmottamaan, onko maisemassa puupelto vai luonnontilainen metsä. Lahopuu saa minut hymyilemään. Hopeisina hohtavat pystykelot, sammalturkin peittämät maapuut ja massiiviset, kilpikaarnaiset petäjät muistuttavat mahtavista muinaisista metsistä, jotka levittyivät elämää kuhisevana peittona maamme ylle useita satoja vuosia sitten. Rippeitä on vielä jäljellä. Vähintä mitä voimme tehdä, on suojella ne ja antaa lisää tilaa uusien ikimetsien kasvulle.

Monimuotoiset metsät ovat keuhkomme. Jatketaanhan hengittämistä?