Viestinnän historiaa

Ensimmäinen vuosi meni ihmetellessä, vasta seuraavana kesänä pyysin ensimmäisiä kavereita, ja sitä mukaa alkoi tulla julkaisujakin näkyviin. Huomasin että tämä onkin mukava tapa pitää yhteyksiä vaikkapa entisiin työkavereihin ja nähdä mitä heille kuuluu. Jos tapaamiset olisivat vain kadulla vastaan tullessa, niin ohi menisi, tunnistamatta jäisi.

Yksi viestinnän määritelmä sanoo, että viestintä on viestien välityksellä tapahtuvaa sosiaalista vuorovaikutusta. Tämän määritelmän mukaan naamakirja on hyvä viestiväline, koska siinä voidaan lähettää sekä yksityisiä että yleisiä viestejä. Lisäksi algoritmit tarjoavat kaikenlaista asiaa ihan pyytämättä. Onko naamakirja sittenkin kehityksen huippu?

Viestintää on ollut niin kauan kuin on ollut eläin- ja ihmispopulaatioita. Miten on viestitty ammoisina aikoina, näkyy eläinten merkkikielessä. Koira merkitsee reviirinsä ja lähettää kaverille viestejä haukkumalla. Linnuilla on kutsu- ja varoitushuutoja. Karhu voi hyvän vatukon löytäessään paiskia kämmeniään yhteen, että tulkaa jos uskallatte.

Ja metelöimällä se on ihminenkin aloittanut, samat huudot kuin eläimilläkin. Ihmisellä kuitenkin on sellainen kurkunpää, että hän pystyy tuottamaan puhetta. Ensin on ihan muutama ihminen keskenään voinut sopia sanan jollekin konkreettiselle asialle. Siitä homma on laajentunut, on keksitty sanoja abstrakteillekin asioille, ja puhekieli on syntynyt.

Ja kehitys kehittyy. Kuutisen tuhatta vuotta sitten on keksitty sopia piirrettävistä merkeistä ja on keksitty kirjoitustaito. Tätä kirjoitustaitoa me yhä sovellamme somessa.

Mutta on kehitys ollut nopeaa meidän eläkevaarien elinaikanakin. Muistan ajan, kun muutin etäsavotalle pois äidin ja isän luota. Kotona ei ollut puhelinta, joten kortti piti lähettää, että perillä ollaan. Savottani oli kesätyö tädin työmaaruokalassa, 70 kilometriä kotoa, olin 14-vuotias. Koska olin tottunut ajamaan polkupyörällä paljon, niin joka kolmas viikonloppu pyöräilin kotiin, meno lauantaina, paluu maanantaina.

Kotini lähellä, viiden kilometrin päässä oli puhelinkeskus, josta voi soittaa. Tädit vaativat, että kotiin pyöräillessäni soitan heille. Se oli pikkuisen nopeampi tapa kuin postikortti.

Puhelimeton kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kohta oli lankapuhelin joka mökissä. Ensin kaukopuhelut piti tilata keskuksesta, mutta pian tulivat numerolevyt, ja jo viime vuosituhannella kännykätkin. Kyllä saa kavereihin yhteyksiä nykymenetelmillä, ja ellei vieläkään saa, niin sitten voi jo mennä soittamaan ovikelloa.

Nyt sosiaalinen media on päihittänyt tehokkuudessaan jo jopa YLE:n ja lehdistönkin. Somessa kun julkaistaan joku kiinnostava tarina, niin lehtien on pakko heti tarttua asiaan. Muuten menee skuuppi ohi.

Totuudesta viis.