Vihdoin pidän liikunnasta

Itse asiassa olen saanut ymmärtää vasta aivan viime vuosina, mitä liikunnan ilo on, ja miltä salitreenin jälkeinen endorfiiniryöppy tuntuu. Takana on pitkä tie, jonka taustalla on – yllätys, yllätys – syvä viha koululiikuntaa kohtaan.

Koululiikunnasta on jäänyt mieleen lähinnä se, että en ollut hyvä missään. Toki ulkoilu oli mukavaa, ja tykkäsin esimerkiksi hyppiä hyppynarulla ja pelata tervapataa kavereiden kanssa. Voi, kun koululiikunta olisikin ollut sellaista.

Ala-asteaikoina liikunnan numeroon vaikutti vielä se, että oli yritteliäs ja teki parhaansa. Yläasteella numero puolestaan muodostui lähinnä suorituksesta – kuinka korkealle pääsi korkeushypyssä, kuinka nopeasti juoksi, kuinka puhtaasti teki kiepin rekillä ja kuinka hyvin onnistui passaamaan lentopallossa.

Todistuksessa oleva numero konkretisoi sen, miten hyvä tai huono jossakin oli. Kaiken lisäksi lapsena ja nuorena oman arvon tuntui määrittävän lähinnä se, miten hyvä, taitava tai suosittu on, eivätkä luokkatovereiden kuittailut liikuntatunneilla juuri auttaneet asiaa. Puutteita saattoi kompensoida jollakin muulla, kuten pänttäämällä kovemmin lukuaineissa.

Säännöllinen liikkuminen liitetään kenties kulttuurihistoriallisista syistä vahvasti reippauteen, kun taas liikkumattomuus liitetään helposti laiskuuteen ja saamattomuuteen, mikä on omiaan vaikuttamaan negatiivisesti lasten ja nuorten itsetuntoon.

Nykyisessä koululiikunnassa mittaamista on vähennetty, ja suorituksen tason ja kilpailemisen sijaan korostetaan aiempaa enemmän juuri liikkumisen iloa. Tämä on tärkeä suunta, sillä onhan aktiivinen elämäntapa hyödyllistä sekä kansanterveyden että yksilön hyvinvoinnin kannalta. Siihen pitäisi kuitenkin pystyä kannustamaan oikealla tavalla.

Itse aloitin säännöllisen liikkumisen aikanaan kotitreeneillä ja lenkkeilemällä – oikeastaan millä tahansa, mitä pystyi tekemään yksin, ilman, että kukaan tuomitsee vieressä. Joitakin vuosia sitten päädyin ryhmäliikuntatunneille, joilta rohkenin mennä treenaamaan salin puolelle.

Sittemmin aloitin lumilautailun, ja olen uskaltautunut pelaamaan jopa tennistä ja padelia. Tosin edelleen huomaan tutun nolostuksen nousevan pintaan, jos viereisellä kentällä pelaa taitava porukka samalla, kun itselleni tulee hiki lähinnä noutaessa palloja jorpakosta. Järjellä ajateltuna se on typerää, koska kukaan ei ole seppä syntyessään.

Parin viime vuoden aikana olen päässyt siihen rytmiin, jossa salilla käyminen on tapa nollata aivot tietotyön täyteisen päivän jälkeen. Se on päivässä itselleni omistettu hetki, jolloin voin keskittyä vaihteeksi vain fyysiseen suorittamiseen. Treenin onnistumista mittaan lähinnä sillä, kuinka hyvän fiiliksen se saa aikaan.

Alan olla jo lähellä sitä pistettä, kun voin kuvitella laittavani sukset jalkaan ensimmäistä kertaa sitten teini-iän ja meneväni hiihtelemään aurinkoiselle järvenjäälle. Ei hassumpi ajatus näin kolmetoista vuotta myöhemmin.