Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Audio-visuaalinen kohtu

Kun valkokangas herää henkiin, vaivun unenomaiseen tilaan. Aistin ympärilläni ihmisten jännityksen. Tunnen naurun väreilyn penkissäni. Kiihkeän takaa-ajon keskellä pidättelen hengitystäni muiden mukana, ja kun rakastavaiset saavat vihdoin toisensa, voin tuntea yhteisen kyyneleen poskellani.

Elokuvasali on saunan ja metsän lisäksi suosikkipaikkojani. Siellä tiivistyvät suuret tunteet ja vallitsee lempeä hämärä.

Nykyään suoratoistopalveluiden aikakaudella elokuvia katsotaan paljon kotona, mutta väitän, ettei edes seinän kokoinen televisio korvaa elokuvateatterikokemusta.

Ensinnäkin kotona elokuvaa katsoessa on jatkuvasti alttiina ärsykkeille. Kesken kiinnostavimmankin elokuvan eksyy helposti esimerkiksi kurkkimaan puhelinta, märehtimään tiskivuorta tai pohtimaa repsottavaa lattialistaa. Elokuvasalin hämärissä nämä ärsykkeet ovat minimoitu. Siellä on tilaa keskittyä, vapautua ja unohtaa.

Elokuvateatterissa saa olla ainoastaan valkokankaan hehkun armoilla, ja se on ihanaa.

On autuas tunne, kun kukaan ei soita tai häiritse seuraavaan pariin tuntiin. Paitsi jos viereeni eksyy joku elokuvan äänisuunnitteluun oman lisäpanoksen antava karkkipussin rapistelija tai toista kunnioittamaton puhelimen räplääjä. Ilokseni näin käy melko harvoin, ja onnekseni osaa olla tarvittaessa se ryppyotsa, joka mainitsee äänen asiasta, vaikka kesken elokuvan.

Elokuvasali on minulle myös turvallinen tila. Olen verrannut sitä monesti audiovisuaaliseksi kohduksi, jossa en kykene olemaan murheellinen. Koen siellä vastaavaa huolettomuuden tunnetta kuin lapsena lauantaiaamuisin.

Monet kauneimmista muistoistani ovatkin syntyneet valkokankaan hehkussa. Muun muassa yksi varhaislapsuuteni selkeimmistä muistoista. Nimittäin ensimmäinen elokuvateatterikokemukseni.

Olin viiden tai kuuden vanha, kun menin katsomaan äitini kanssa Outokummun Kino Maritaan Kaunottaren ja Hirviön (1991). Muistan, kuinka pimeässä salissa jännitti ja pidin äitiäni kädestä. Ihmiset supisivat keskenään ja ilma väreili odotusta. Kun valkokangas lopulta heräsi eloon, kaikki hiljentyivät.

Valkokankaan ja yleisön välissä saattoi aistia oudon yhteyden. Uskon sen olleen elokuvan taikaa. Muistan kuinka elokuvasalin äänet ja suuren valkokankaankaan loiste tuntuivat kuvaputkitelevisiosta katsotun Pikku Kakkosen jälkeen pakahduttavan hienoilta.

Siinä hetkessä oli jotain lumouksen omaista, jännittävää ja kaunista. Eikä se lumous ei ole haihtunut vielä tänä päivänäkään.

Muistatko sinä ensimmäinen elokuvateatterikokemuksesi?

Kommentoi

Hae Heilistä