Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Pauliina Karttunen

“Valetohtori pidätetty Joensuussa"

Tuollaiseen uutisotsikkoon törmäsin lukiessani vuonna 1927 ilmestynyttä Länsi-Savo -sanomalehteä. Nykyäänkin voi nähdä käytettävän monenlaisia vale-alkuisia yhdyssanoja sanoma- ja iltapäivälehdissä. Esimerkiksi erilaiset valeuutiset ovat olleet esillä mediassa 2000-luvulla yhä enemmän, ja tämän johdosta valeuutinen onkin otettu Kielitoimiston sanakirjaan vuonna 2018. Valeuutisista on kirjoitettu mediassa jo aiemminkin: 1920-luvun lehtikielessä valeuutinen esiintyy kerran Itä ja länsi -lehdessä.

Erityisesti otsikoissa tällaisia yhdyssanoja, jotka alkavat val(h)e-sanalla, käytetään monesti houkuttelemaan lukija tutustumaan uutiseen syvällisemmin.

Monesti otsikossa esiintyvä val(h)e-alkuinen yhdyssana ei enää välttämättä esiinny leipätekstissä, vaan asia ilmaistaan muilla keinoin.

 

Lehtikielen val(h)e-alkuiset yhdyssanat ovat pääosin tilapäisiä eli yleiskieleen vakiintumattomia yhdyssanoja. Tilapäinen yhdyssana esiintyy kerran tai muutaman kerran eikä leviä laajempaan käyttöön. 1920-luvun lehtikielessä tilapäisiä yhdyssanoja ovat esimerkiksi valhetieteellinen (‘muka tieteellinen, näennäisesti tieteellinen’) ja valeoppinut (‘valheellisesti, väärällä tavalla oppinut’), kun taas vakiintuneita ovat muun muassa valenimi ja valepuku. Valhe- ja vale-asun käytössä on eroja: nyky-yleiskieleen on vakiintunut itsenäisenä sanana valhe-asu, kun taas vale-asua pidetään arkisena. Yhdyssanan määriteosaksi on taas vakiintunut h:ton asu vale-. 1920-luvun lehtikielessä käytettiin vielä paljon valhe-asua määritteenä, kun taas tänä päivänä valhe-asua ei enää käytetä lehtikielen tilapäismuodosteissa.

 

1920-luvun sanoma- ja aikakauslehdet sisältävät yleiskieltä, erikoiskieltä, runoutta ja kertomakirjallisuutta. Kontekstilla onkin vaikutusta siihen, käytetäänkö vale- vai valhe-määritettä. Esimerkiksi uskonnollisessa kielessä – joka on erikoiskieltä – suositaan selvästi enemmän valhe- kuin vale-asua. Tämä käy ilmi esimerkiksi yhdyssanoista valheprofeetta (‘väärä profeetta’) ja valhetieto (‘valheellinen, väärä tieto’), jotka ovat varsin suosittuja sadan vuoden takaisessa lehtikielessä. Uskonnollinen kieli on arkaistista: se on säilyttänyt vanhahtavia sanoja ja muotoja, joita ei enää välttämättä esiinny muussa kielenkäytössä.

 

Muissa erikoiskielissä suositaan vale-asua. Esimerkkeinä mainittakoon koiraharrastussanastoon kuuluva valehaukku (‘lintukoiran antama väärä merkki saaliin olinpaikasta metsästystilanteessa’) ja valehyökkäys (‘vastustajan harhauttamiseksi tehty hyökkäys’), jota käytetään sekä urheilu- että maanpuolustusalalla.

Uskonnollisen kielen lisäksi valhe-asua suositaan kuvaannollisessa kielessä.

Erään runon puhuja kutsuu tyhjää maljaa valheystäväksi (‘näennäinen, ei oikea ystävä’) ja näin samalla personoi eli elollistaa maljan. Kielikuvissa valheryöppy ja valhetulva on edusosana vettä luonnehtiva sana. Näillä yhdyssanoilla tarkoitetaan usean valheen kertomista kerralla.

 

Otsikon valetohtorin lisäksi 1920-luvun lehtikielessä esiintyy useita ammattinimikkeitä, joita määrittää val(h)e-sana. Valeopettajia, -pappeja ja -maistereita on ollut ennenkin. Ihmiseen viitataan myös muilla tavoin: yhdyssanan edusosana voi olla esimerkiksi etunimi (vale-Dimitri), sukunimi (vale-Pihkala) tai muu sana (valevalkoinen ‘henkilö, joka esittää kuuluvansa valkoisiin hämätäkseen vastapuolta eli punaisia’).

Val(h)e-alkuiset yhdyssanat näyttävät olleen yleinen kielen-ilmiö jo sadan vuoden takaisessa lehtikielessä. Yleinen kielenilmiö se on nykyaikanakin.

Kommentoi

Hae Heilistä