Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Korvat auki

Sukelsin kesällä Yle Areenan audiomaailmaan. Armi-kuunnelman imussa vajosin kuunnelmien, radioteatterin ja dokumenttien kudelmaan, johon teki mieli upota jokaisena tyhjänä hetkenä.

Siinä missä kodinsiivous, nurmikonleikkaus ja pitkä lenkki metsäpoluilla hoituivat kuin tanssien, piti jossain vaiheessa tehdä itselle rajoituksia: muiden ihmisten keskellä on syytä painaa pause-nappia ja panna kuulokkeet taskuun. Vaikka kuinka himoitsisin paeta tarinoiden maailmaan, houkuttelee elossa pysyminen kuitenkin enemmän.

Empiirinen, epätieteellinen tutkimukseni viittaa vahvasti siihen, että noin joka toinen Joensuun kaduilla kulkeva ihminen on lähtenyt kaiken keskelle tukkien yhden tärkeimmistä aisteistaan.

On piuhallisia nappeja, muhkeita kuulokkeita ja sirosti korvan suojiin uppoavia korvanappeja, joiden avulla voi sujuvasti paeta ympäröivää maailmaa. Korvanapeista virtaa äänikirjoja, podcasteja, musiikkia, radio-ohjelmia, mitä kullakin.

Jos sattuu olemaan patikoimassa Hangosta Nuorgamiin, ymmärrän tilanteen oikein hyvin; todellisuuspako on parasta tylsyyden torjuntaa.

Sen sijaan kaupunkiliikenteessä kanssakulkijana koen hetkittäin syvää kauhua.

Kun ihminen sulkee itseltään eloonjäämisen kannalta toisiksi olennaisimman aistin, voi lopputulos olla karmaiseva. Autot, polkupyörät, mopot ja sähköpotkulaudat suhauttelevat sivuilta, edestä ja takaa, ja toisinaan tämä audiomaailmaan vajonnut zombie ei edes huomaa, miten lähellä iso vahinko olikaan. Eikä toki aina vain oma henkikulta, vaan samassa pelissä ovat myös takaa pyöräilevän kyynärluut tai auton takapenkillä istuvan vauvan niskanikamat.

Korvat suljettuina kulkevan ihmisen tunnistaa takaa helposti: hän ei reagoi mihinkään normaaliin tapaan. Ihmisen refleksinomaiset vilkaisut tai luontaisesti takaa tulevaa väistävät liikkeet puuttuvat.

Korvanappikulkija kulkee omassa kuplassaan, kääntyy koska tahansa eteen ja pakottaa muut melkoiseen akrobatiaan liikenteessä.

Niin mukavaa matkaseuraa kuin soljuva äänimaailma onkaan – mikä tahansa fillarimatka tai kävelylenkki lyhenee puolella, kun korvissa soi rytmittävä musiikki tai viihdyttävä äänikirja – tekee myös aivoille hetkittäin hyvää kulkea hiljaisuudessa ja tylsyydessä. Kun joutuu ihan itse viihdyttämään itseään omilla ajatuksillaan, saattaa vaikka tulla uusia ideoita tai hyviä ratkaisuja kauan kyteneisiin ongelmiin.

Jos on tarpeeksi pitkään pistänyt pipodiskon soimaan heti kotiovelta ulkomaailmaan astuessaan, voi ensimmäisen kerran korvat auki kulkiessa olla olo orpo: niin paljon tyhjää tilaa, että ajatukset meinaavat lähteä laukalle. Pitkän, kuulokkeettoman pyörämatkan tai kävelylenkin aikana tajuaa, kuinka vähän omassa elämässä onkaan aikaa kehitellä ja mietiskellä, kokea tylsyyden tunnetta. Miten sietämätön ja ihana tunne.

Kommentoi

Hae Heilistä