Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Seuramiehen paradoksi

”Hei! Nyt on niin, etten pääsekään tänään kylään. Oli kiireinen työpäivä, ja koulutehtävän deadline painaa päälle. Unettomuuskin on vaivannut. Olisi ollut kiva nähdä, mutta kaipaan nyt lepoa. Nähdään paremmalla ajalla”.

Yllä oleva on suora lainaus viestistä, jollaisia olen laittanut monelle ystävälle ja tuttavalle viime kuukausien aikana. Useimmiten tilanteessa, kun arki-illaksi on tullut sovittua menoa. Sosiaalisuuspajatsostani ovat kolikot kuitenkin loppuneet jo päivällä töiden tai kouluhommien parissa. Sovittu meno, joka vielä pari päivää sitten tuntui hyvältä idealta, onkin muuttunut painetta aiheuttavaksi velvollisuudeksi, johon joudun haalimaan viimeiset hymyn rippeeni.

Minun on ollut aina vaikea sanoa ei.

Sovin helposti lisää menoja täyteen ahdettuihin päiviin ja lupaudun auttamaan, vaikka olen valmiiksi niin väsynyt, etten jaksa ripustaa pyykkejäni kuivumaan. Olen mestari peittämään väsymykseni ja näyttäytymään seuramiehenä, vaikka sisimpäni on kuin purkutuomiota odottava hometalo.

Hyvä ystävä, kun seuraavan kerran perun menoni, se ei johdu siitä, etten haluaisi tavata sinua.

Sovitun menon peruminen tuntuu minusta joka kerta paljon pahemmalta kuin juurihoitoajan varaaminen. Se että toinen on varannut kalenteristaan aikaa minulle ja minä perun sen pari tuntia ennen sovittua ajankohtaan jää kummittelemaan mieleeni kysymyksinä kuten: suuttuikohan se nyt, pyytääkö se jatkossa minua mukaan – olisiko sittenkin pitänyt skarpata ja mennä?

Aiemmin en uskaltanut sanoa suoraan, miksi perun menoni. Häpeä ja riittämättömyyden tunne sai minut jopa valehtelemaan. Saatoin sepittää läheisilleni, että minulle tuli yllättävää menoa tai vääntää valkoisen valheen päänsärystä tai flunssasta. Välttelin sanomasta suoraan, koska ajattelin etteivät ihmiset ymmärrä, jos sanon rehellisesti, etten tänään jaksa väsymykseltäni heidän seuraansa.

Aikataulutetussa maailmassa oman jaksamisen ennakoiminen on minulle vaikeaa.

Olen tuntenut jopa kateutta ihmisiä kohtaan, jotka jaksavat pitkien työpäivien jälkeen nähdä toisiaan ja harrastaa. Kuinka he osaavat mitoittaa jaksamisensa ja kuinka vuorokauden tunnit riittävät kaikkeen tuohon – milloin he nukkuvat?

Varsinkin oman väsymyksen keskelle koko muu maailma tuntuu toisinaan jolkuttelevan eteenpäin kuin kylläinen koira ydinluu hampaissaan.

Tuntuu myös itsekeskeiseltä pohtia tämmöistä aikana, jolloin yksinäisyydestä on tullut yhä useammalle lamauttava osa elämää. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea omien rajojeni etsimisestä. Ei siitä, etten kaipaisi seuraa. Päinvastoin – minä nautin ihmisten kohtaamisesta ja hersyvistä keskusteluista kahvikupin äärellä sekä iltalenkeistä, joiden aikana saan avata sisintäni.

Sosiaalisen elämän ylläpitäminen ei saa kuitenkaan tuntua velvollisuudelta. Se on pikemminkin etuoikeus. Varsinkin kun on ystäviä, joille voi olla rehellinen ja sanoa suoraan olevansa levon tarpeessa.

Kommentoi

Hae Heilistä