Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Jokaiselle koti on aina koti

Tässä työssä on yksi oikein mainio puoli: pääsee usein ihmisten koteihin. Yritän aina sopia haastattelun mieluummin kotiin kuin kasvottomaan kahvilaan. Kodit ovat ihania!

Harmi, että kodista on tullut jokin mystinen kulissin käyntikortti, jota esitellään paraatikunnossa ja silloinkin pahoitellen, että täällä nyt on näin sotkuista – vaikka oikeasti on siivottu puolitoista tuntia pää märkänä.

Välillä näkee koteja, jotka tuntuvat hyvin vähän kodeilta. Ne ovat niitä siisteimpiä, kuin sisustuslehdestä. Joskus on tehnyt mieli kysyä, että missä kaikki teidän tavarat ovat. Siis oikeat elämiseen kuuluvat rytökasat; puoliksi pidetyt vaatteet ja ne kummalliset kipot, jotka sisältävät kyniä, klemmareita, avaimenperiä, ulkomaisia kolikoita ja muuta äärettömän tarpeellista.

Erityisesti ihailen ihmisiä, jotka täysin häpeilemättä ottavat vieraat vastaan, vaikka kotona ei juuri nyt näyttäisikään siltä, mitä toivoo. Itsehän en näihin suurtekoihin pysty. Oma koti näyttää aina rähjäiseltä: lattialankuista hilseilleet maalit, koirien raapima ovenpieli, lapsen tahrima ikkuna. Joka kerta tekee mieli selitellä, että meillä kun on tätä hommaa ja pienet lapset ja karvojaan karistelevat eläimet.

Kummallinen ajatusketju sinänsä, kun en itse toisten koteja katsele yhtään sillä silmällä, että millä siivoustekniikalla tai pintaremontilla tästä kodista ehomman saisi.

Kodeissaan ihmiset ovat aidoimmillaan. Tärkeämmästäkin herrasta kuoriutuu arkinen kulkija, kun hän potkaisee nappaskengät jalastaan ja tepastelee sukkasillaan olohuoneen poikki.

Vastavalmistuneita, moderneja koteja on helppo ihaillen kadehtia. Kun kaikki on vielä paikoillaan, eikä missään ole mitään liikaa. Ja kuitenkin sitä tietää, että tästäkin lukaalista sitä muotoutuu koti, jossa tiskipöydällä on kasa aamupala-astioita odottamassa iltapäivän kotiinpalaajia ja villasukat lojuvat sohvan alla.

On olemassa myös koteja, joita kuvaa parhaiten sanat karmea mörskä. Siitä, mikä kullekin on tätä, on makuasia. Joillekin mörskän määritelmäksi kelpaa se, että talo on valmistunut 1900-luvun puolella. Toiselle vasta päälle kaatuva, yhdestä kulmastaan maatumisprosessin aloittanut talo saattaa täyttää samat kriteerit.

Olipa asumus mitä sorttia tahansa, yleensä se on jokaiselle rakas. Kun sanonta opettaa, että koti on siellä, missä sydän on, kertonee se tarvittavan.

Toisen kodin arvostelu on vähän kuin paiskaisi kasan kakkaa päin naamaa. ”Eikö teitä haittaa näin pienet ikkunat?” tai ”onpa kyllä tavattoman matala huonekorkeus” tai ”tosi sokkeloinen tämä pohjaratkaisu” ovat lähes varmoja lausahduksia hankkia uusia vihamiehiä itselleen.

Hyvää voi nähdä jokaisessa matalassakin majassa. Jos tämä on vaikeaa, kannattaa oppia hakea kiinteistövälittäjien asuntoilmoituksista.

Oman kodin ovien avaaminen tuttaville ja vieraammillekin voi olla terapeuttista meille kaikille. Tekee hyvää nähdä, että eläväisten ihmisten kodissa näyttää juuri siltä – elämältä.

Kommentoi

Hae Heilistä