Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Jussi Hyvärinen

Kunnia myös kääntäjälle!

Jokin aika sitten poimin kirjaston poistokirjoista mukaani Kjell Westön tunnetun Helsinki-romaanin Drakarna över Helsingfors, joka on julkaistu suomeksi nimellä Leijat Helsingin yllä. Alkukielisen kirjan sivuja selaillessani alkoi tuntua, että tämä on ihan eri romaani kuin se, minkä olen suomeksi lukenut, nimestä alkaen: Drakarna över Helsingfors on rytmiltään iskevä ja äänneyhdistelmät ovat metallinsointuisia, Leijat Helsingin yllä taas kuulostaa pehmeältä ja laulavalta – sanalla sanoen leijuvalta. Myös sanojen sivumerkitykset tuovat oman lisäsävynsä: ruotsin sana ”drake” tarkoittaa paitsi leijaa myös lohikäärmettä, ja Helsingfors-nimen loppuosa tuo mieleen kohisevan kosken. Kuinka nämä lisäsävyt voisi kääntää? Ei mitenkään. Silti ”Leijat Helsingin yllä” on hieno nimi kirjalle, ja kääntäjä – Arja Tuomari – on tehnyt kunnioitettavan työn saattaessaan romaanin suomenkielisen yleisön luettavaksi.

On selvää, että kirjat eivät käänny itsestään. Juuri kääntäjää on kiittäminen siitä, että alun perin ruotsiksi, ranskaksi tai venäjäksi kirjoitettu teksti on suomeksikin sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Siihen nähden heidän työnsä jää helposti vähälle huomiolle – Westön romaanin suomentajankin nimi minun piti häpeäkseni erikseen hakea kirjastotietokannasta. Onkin aina ilahduttavaa, kun käännösromaanin kriitikko kommentoi muutamalla lauseella myös käännöstä ja sen onnistuneisuutta. Näin annetaan arvo kirjailijan lisäksi myös kääntäjälle ja hänen haastavalle työlleen.

Itse asiassa kirjan kääntäminen on sen uudelleen kirjoittamista lause lauseelta, mikä joskus voi olla varsinaista kivisen pellon kyntämistä. Kääntäjän on tunnettava kahden kielen merkitykset, vivahteet ja kulttuuriset asiayhteydet. Englanninkielisen kirjallisuuden kääntämiseen erikoistuneen Kersti Juvan kirja Löytöretki suomeen (SKS 2019) avaakin opettavaisen ikkunan kääntäjän työhön: se ei ole vain vieraan kielen merkitysten selvittämistä, vaan ennen kaikkea löytöretki omaan äidinkieleen ja sen rikkaisiin ilmaisumahdollisuuksiin.

Käännöskirjallisuus myös rikastuttaa suomenkielisen kirjallisuuden kenttää ja pitää äidinkieltämme elinvoimaisena. Englannin kielen taidon lisääntyessä moni lukee angloamerikkalaiset uutuudet suoraan englanniksi, mutta se ei vastaa äidinkielistä kokemusta. Helsingin Sanomien toimittaja Mikko Puttonen toteaakin englanninkielisen kaunokirjallisuuden lukemisesta kirjoittaessaan, että ”englannin lauseet eivät jää samalla tavalla väreilemään mieleen kuin suomenkieliset. Elävimmät mielikuvat syntyvät äidinkielen lauseista.” (HS 2.8.2021.)

sydäntäni lähimpänä on venäläinen kaunokirjallisuus, joka kattaa nykyisin häviävän pienen osan suomennetusta kaunokirjallisuudesta. Myös kääntäjiä on vain kourallinen. Minulla on kunnia tuntea henkilökohtaisesti heistä kaksi, joensuulaisia molemmat: Kirsti Era on kääntänyt muun muassa Lidija Ginzburgin, Jelena Tšižovan ja Jahina Guzelin proosaa, Anneli Heliö taas on julkaissut Anna Ahmatovan koottujen runojen käännöksen yhdessä niteessä. Suosittelen näihin käännöksiin tutustumista! Jos ostaminen ei ole mahdollista, on hyvä muistaa, että kirjastosta lainatusta kirjastakin kääntäjä saa roposen kirjastokorvausten muodossa.

Käännösrunoudesta puheen ollen, niiden markkinat ovat niin pienet, että on melkein murheellisesti naurahdettava. On kuitenkin joitakin, jotka vielä herooisesti pitävät käännösrunouden lippua ylhäällä. Esimerkiksi Turussa toimivan Kustannusliike Parkon jokainen käännösrunovalikoima on kulttuuriteko: tähän mennessä se on julkaissut Paul Celanin, Eugenio Montalen, Dylan Thomasin, T.S. Eliotin, Robert Lowellin, Tõnu Õnnepalun ja hiljan edesmenneen Jaan Kaplinskin runoutta. Harmi vain, että nämä kirjat harvemmin löytävät tiensä kirjakauppojen tarjontaan: myynti on etupäässä verkkokaupan varassa.

Niin kauan kuin maailmassa puhutaan ja kirjoitetaan useammalla kuin yhdellä kielellä, tarvitaan kääntäjiä. Tekoäly kyllä selviää yhä paremmin asiatekstin kääntämisestä, mutta kaunokirjallisuuden kääntämisestä tuskin koskaan. Siksi sanonkin lopuksi: eläköön kääntäjät!

Kommentoi

Hae Heilistä