Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hannele Forsberg

Tämähän tuo on hyvä

Tavallinen tulkinta sanojen ”tämä” ja ”tuo” erolle on, että ”tämä” viittaa johonkin lähellä ja ”tuo” kauempana olevaan. Puhutun kielen tutkimus on kuitenkin osoittanut, ettei viittauskohteen etäisyys aina vaikuta näiden sanojen käyttöön. Merkityseroa on selitetty huomiopiirin käsitteellä: ”tämä” osoittaa puhujan huomiopiiriin ja ”tuo” sen ulkopuolelle.

Sanalle ”tuo” ja sen monikolliselle vastineelle ”nuo” on kehittynyt itämurteissa myös sellaista käyttöä, jota huomiopiirin käsite ei valaise. Siitä on tullut osa lauserakenteita, joilla puhuja ilmaisee varmuuttaan tai epävarmuuttaan sanomaansa kohtaan tai vihjaa, miten hän on tietonsa saanut.

Pohjoiskarjalainen voi vastata kysymykseen ”antaakohan ne vielä kolomannen rokotuksen” arvelemalla ”eikö nuo antane”.

Se-sana vaihtuu tuo-sanaksi ja ne-sana nuo-sanaksi, vaikka puhutaan koko ajan samoista henkilöistä, tahoista tai asioista. Kuulopuheeksi tieto voidaan ilmaista vaikkapa sanomalla ”kuuluuhan nuo sitä suunnittelevan”.

Tuo/nuo voi toimia merkkinä siitä, että puhujalla on asiasta omia havaintoja: ”Saittahan tuo taittaa tehä.” Kirjakielisenä sama ennustus olisi lyhyempi: ”Taitaa tehdä sadetta.” Tuo-sana on tavallinen myös omia tuntemuksia kuvaavissa lauseissa: ”Väsyttäähän tuo.”

Tuo/nuo-sanalla ei ole tällaisissa lauseissa enää selvää viittauskohdetta, vaan se on ikään kuin ylimääräinen lisä. Usein sen seuralaisena on liitepartikkeli -han/-hän, joka sekin on itäsuomalaisten puhujien suosima. Selvimmin tuo/nuo-sanan erityisyys käy ilmi lauseista, joissa se lisätään tämä/nämä-sanan perään: ”Tämähän tuo on hyvä.” Vaikka tuo-sana ei tällaisessa lauseessa enää osoita mihinkään, sillä on oma tehtävänsä.

Pohjoiskarjalaiselta puhujalta on merkitty muistiin lause ”Nämähän nuo ovat hyvvii purkkiloita”. Sen lisäksi, että lause ilmaisee mielipiteen (”nämä ovat hyviä purkkeja”), se antaa ymmärtää, että puhujan havainto on tuore ja ehkä hieman yllättäväkin.

Jos sama lausuma sanottaisiin ilman liitepartikkelia ja tuo-sanaa (”Nämä ovat hyvvii purkkiloita”), puhujan voisi tulkita tienneen asian – tässä tapauksessa olleen samaa mieltä – jo ennen puhehetkeä: mielipide purkkien hyvästä laadusta ei olisikaan syntynyt vasta puhehetkellä tai juuri ennen sitä.

Kaikille suomen kielen puhujille tuo-sanan käyttö kuvatulla tavalla ei ole tuttua. Murreaineistojen tutkimus osoittaa, että kyseessä on lähinnä Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Pohjois-Savossa puhutuissa murteissa esiintyvä piirre; lännessä se esiintyy vain osassa pohjalaismurteita.

Tämän tyyppisiä lauserakennetta koskevia murrepiirteitä ja niillä luotuja hienojakoisia merkityseroja ei ole helppo huomata. Murteenpuhujat eivät itse kiinnitä niihin huomiota, toisin kuin sanastollisiin eroihin tai äänteellisiin vaihteluihin – sanotaanko pää vai piä, kolme vai kolome.

Murteiden lauserakenteissa on paljon selvittämistä vielä kielentutkijoillakin.

Kommentoi

Hae Heilistä