Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Ristiriitaista iloa

Monelle viime viikonloppu saattoi olla kesän paras viikonloppu.

Viikonvaihteessa rantapuistossa oli tunnelma kuin festareilla konsanaan. Varjorokki oli totta.

Popkadun 20-vuotisjuhlien kunniaksi perjantaina Kuunari Elinalla oli monia hienoja keikkoja. Lauantaina taas muun muassa Tsugu Ways tuuttasi lämpimän yön täyteen Hurriganesin ikivihreitä.

Molemmat illat olivat täynnä naurun remakkaa, hilpeästi sammaltavia terassiseurueita sekä nurmikoille levittäytyneitä ystäväpiirejä. Puskiin lorottajia ja käsi kädessä kulkevia rakastavaisia unohtamatta.

Joka puolella vilisi tuttuja, joiden kanssa sai vaihtaa kuulumisia. Puolituttujenkin tapaaminen pitkästä aikaa lämmitti sydäntä, kuin meriltä palaavan kumppanin kohtaaminen. Ympärillä oli elävää musiikkia ja täysiä terasseja. Ilmassa oli vapautumisen tunnetta kuin koronaksi nimetty kirous olisi yllättyen murtunut.

Nähtävillä oli kaikkea sitä, mitä moni meistä on kaivannut – sosiaalista elämää.

Olin esimerkiksi miltei unohtanut, miltä täyden terassin poikki rikkinäisen vatupassin tavoin jaloviinatarjotin sylissään vaappuva ihminen näyttää. Tuntuikin, kuin olisin tavannut tukun tuttuja hahmoja ajalta ennen koronaa, kuten kylki kyljessä tupakkaa tupruttelevat kaverukset, jotka olivat kuin lempeät savupiiput soittamassa samaa sävelmää. Tuntui kuin olisin kokenut jotain ensimmäistä kertaa.

Montakaan maskia käyttävää ihmistä en viikonloppuna nähnyt, mutta ilahduttavan paljon ihmiset läträsivät erilaisten tisleiden lisäksi käsidesiä. Kättelyt ja halauksetkin olivat vaihtuneet hellyttävän kömpelöihin nyrkki- ja kyynärpäätervehdyksiin. Iltaansa viettävä kansa tasapainoili uuden normaalin ja entisen välillä.

Sunnuntaina minulla oli kuitenkin morkkis. Vaikka en ollut edes ollut juovuksissa, saati tapellut tai muuten hölmöillyt. Koin syyllisyyttä ihmisten kohtaamisesta.

Illalla polttamieni sikarien karheuttama nielu sai minut miettimään sairastumista ja valvomisen aiheuttama väsymys nosti palan kurkkuuni. Tai paremminkin minulla oli olo kuin ristiriitaisesti koulutetulla koiralla, joka ei tiedä saako se hypätä sohvalle vai ei.

Aamukahvia juodessani erehdyin lukemaan Facebookin palstoja, joissa sosiaalisen median inkvisiittorit maalailivat kauhukuvia räjähtävistä tartuntaluvuista ja siitä, kuinka tapahtumissa käyvät ihmiset ovat vastuuttomia ja itsekkäitä. Päätin pitää loppupäivän somen kiinni.

Minulla oli mukavin viikonloppu hetkeen, mutta samalla tuntui, että tein jotain väärin. Ensimmäistä kertaa tajusin henkilökohtaisella tasolla, millaisia vaikutuksia sosiaaliseen elämääni korona on jättänyt. Vain aika näyttää, milloin kykenen nauttimaan ihmisten seurasta ja tapahtumista, ilman kalvavaa syyllisyyden tunnetta.

Kaikesta huolimatta, kiitos Joensuun yössä kohtaamilleni ihmisille. Teidän kanssanne vaihtamani hymyt pidensivät heinäkuun lyheneviä päiviä ainakin puolella.

Kommentoi

Hae Heilistä