Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Kari Tahvanainen

Paiholasta kaikki alkoi

”Ukri se alkaa olla kansaneläkeiässä.” Tällainen lausahdus kuultiin johtokunnan kokouksessa Arttelissa viime syksynä. Mietittiin teemaa Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin 65-vuotisjuhlavuodelle, ja samalla nimeä juhlakirjalle. Teemaksi tuli Muisti.

Alussa oli Paihola. Ja Ukri eli onnellisena hamaan tulevaisuuteen. Siinä voisivat olla tarinan alku- ja loppulause.

Paiholan upouuden mielisairaalan ylilääkärin asuintaloon Kontiolahdelle muutti 1952 Siippaisten perhe, kirjailija Olavi Siippainen yhdessä lääkäri-runoilijavaimonsa Laura Latvalan kanssa. Heidän kodistaan tuli lämminhenkinen kohtaamispaikka maakunnan kirjallisuus- ja kulttuuri-ihmisille.

Siellä perustettiin Ukri. Tarkkaan ottaen sunnuntaina 7.10.1956 kello 11.45. Perustajajäsenet olivat Olavi Siippainen, Laura Latvala, opettajaopiskelija Vesa Niemeläinen Viitasaarelta, kirjailija Olavi Aaltonen Helsingistä ja valokuvaaja Esko Eskelinen Kontiolahdesta.

Niemeläisestä tuli Ukrin ensimmäinen puheenjohtaja. Aaltosesta toinen, 1958–59, ja Esko Eskelinen oli varapuheenjohtajana 1956–57.

Aluksi Ukri oli valtakunnallinen yhdistys, jonka tarkoituksena oli olla nuorten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhdyssiteenä, tukea nuoria kirjailijoita ja taiteilijoita heidän työssään sekä edistää yleensä kirjallisuuden ja taiteiden harrastusta.

Sittemmin Ukrista tuli pohjoiskarjalaisten kirjailijoiden ja aktiivikirjoittajien yhdistys samoista lähtökohdista. Ukrin viisivuotisantologiassa Aamumaisema, 1961, esitetty ajatus Ukrin roolista pätee paljolti edelleen: ”Ukrin tarkoituksena on puhtaasti käytännöllinen ja opastava yhteydenpito kirjoittajien kesken. Jos etsitään kerholle määritelmää, tarjoutuu ehkä sopivimmaksi sana työyhteisö.”

Olavi Siippainen oli intohimoinen kirjailija ja lehtimies. Hän toimi kirjailijantyönsä ohessa aloittelevien ja varttuneempienkin kirjoittajien lukijana ja kriitikkona Joensuun, Kuopion ja Iisalmen akselilla. Laura Latvala kokosi miehensä poismenon jälkeen kirjekokoelman Olavi Siippainen: Kirjeitä kirjailijatovereille vuosilta 1945–1963. Toim. Laura Latvala. WSOY, 1975.

Siippaista voisi pitää nykykielellä sanottuna kirjailijoiden sparraajana. Esimerkiksi Jouko Puhakkaa hän sparrasi tähän tapaan:

”Toivottavasti pääsitte sekalaisista lapuistani jonkinlaiseen käsitykseen tarkoituksistani. Kuten mainitsin, ei minun asiani ole pyrkiä arvostelemaan, onko jokin teos julkaisukelpoinen tai ei – koetan päästä selville, miten voitaisiin selvitä mahdollisimman hyvään taiteelliseen tulokseen.

Mikäli on kysymyksessä jonkinlainen taiteellinen peruspääoma, kannattaa Teidän ymmärtääkseni jatkaa, mutta koska taide ei tunne sellaista käsitettä kuin vaatimattomuus, on päämäärä alun pitäen asetettava kyllin korkealle. On kerta kaikkiaan lähdettävä omasta ainutlaatuisuudesta ja sille rakennettava. Sanalle ei tarvitse antaa mitään arvostavaa sisältöä, riittää, että toteamme erään biologian perustotuuksista.”

Kirjaan kootuista kirjeistä osa on osoitettu maakunnan nuorille kirjailijoille kuten Vesa Niemeläiselle, Jouko Puhakalle, Aarre Savolaiselle ja Seppo Lappalaiselle. Värikkäissä kirjeissä käsitellään paitsi kirjoittamiseen ja kirjailijantyöhön liittyviä kysymyksiä, myös kirjallisuuteen, maailmanmenoon, politiikkaan ja henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita.

On kiehtovaa ajatella, miten suuri merkitys tällaisella kannustamisella on ollut kirjailijoillemme. Sitä samaa työtähän jatkoi sittemmin kirjailija-läänintaiteilija Jouko Lehtonen.

Vuoden lopulla ilmestyvästä Ukrin juhlakirjasta tulee monipuolinen katsaus kirjailijoiden ja kirjoittajien teksteihin. Alkaen 100 sanaa -kirjoituskilpailun sadasta palkitusta tekstistä.

Kommentoi

Hae Heilistä