Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Rakkaat koneet muistoissamme

Tässä lehdessä on tarinaa 92-vuotiaasta Ilmari Kokosta, yhdestä niistä ihmisistä, jotka sodan jälkeen raivasivat Iiksenniityn kylän.

Hevosilla aloitettiin, mutta kun hyvinvointi maassa kasvoi, alettiin ostaa traktoreita. Ilmari Kokon talon nurkalta silmiin osunut Massey Ferguson 148 toi maalla kasvaneen sieluun lämpimän ailahduksen: Massikka!

Itselleni tosin Massikka tarkoittaa sitä vanhempaa mallia, sotaveteraani-isäni ostamaa 60-luvun kolmevitosta, mutta Facebookissa kun asiaa varmistelin, muut maalla kasvaneet vahvistivat ajatukseni: kaikki ne olivat Massikoita ja osa niistäkin, jotka eivät olleet.

Massikasta tuli saman tyyppinen yleisnimitys traktorille kuin vaikkapa jälleenrakennuksen aikaan monilla tiloilla möyrineestä katepillarista (Caterpillar) maanrakennuskoneille.

Lujat agraarijuuremme näkyvät niiden tarinoiden runsaudessa, joita sain massikoita koskeneeseen Facebook-kyselyyni. Monia merkkejähän siellä vilahteli: Fordson Major, Nuffield, Leyland, David Brown, Fiat, Valmet – Zetorikin, joka joskus 70-luvulla pääsi Irja-humpasta tehtyyn sanoitusväännökseen: osta Irja mulle traktori, semmonen nelivetozetori...

Traktoreita rakastettiin, niiden nimiä väänneltiin ja niiden ominaisuuksista kerrottiin lämminhenkisiä tarinoita.

– Yhessä talossa ol setori, jota sanottiin käyntiäänen takija kanankuhtumakoneeks, kuului yksi Facebookista napattu tarina.

Mopot, nimenomaan massikoita 60-luvulla ostaneiden isäntien käyttämät, ovat traktoreiden tavoin kaupunkeihin muuttaneiden maalaissuomalaisten mieliä lämmittäviä kulkupelejä.

Kevättalvella tuli järjestettyä Facebookissa arvauskilpailu SMP:n legendan Eino Poutiaisen alkuperäisestä, vuonna 1959 hankitusta moposta. Suosiota voi sanoa hurjaksi: yhteensä 113 kommenttia. Isäni Rabeneickin lisäksi listalle pääsi kymmenittäin merkkejä – semmoisiakin, joista en ollut ikinä kuullutkaan.

Intohimoista kertoo paljon se, että kun paljastin Einon pojan Hannu Poutiaisen oikeaksi vastaukseksi ilmoittaman Kohlerin, sain palautetta, että ei Kohler mopoja ole tehnyt. Vänkääminen on kivaa, kun kumpikaan osapuoli ei voi enää sataprosenttisen varmasti todistaa, mikä se merkki oli. Runko kun on haudattu kivien alle katepillarin muinoin keskijärveläiselle pellolle kaivamaan monttuun.

Massikat, mopot, pillarit ja kiviset pellot. Niistä aineksista on sielumaisemamme rakennettu, vielä.

Yhä tiukemmin ovat uudet sukupolvet kaupunkilaisia, mutta Veteraanin iltahuudon tavoin kertokaa lapsenlapsille vaikka lauluin.

Himmetä ei muistot koskaan saa.

Kommentoi

Hae Heilistä