Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Eija Mämmi

Kirjoittajan oma vuoro

Päätin kirjoittaa kirjan. Käytin liikenevän ajan kirjoittamiseen, aikaa meni turhaan mutta yhtä lailla tarpeeseen. Urani teoreettinen alku lienee aika tavallinen. Itsensä kautta kirjailija ajattelee, vaikka ei aina kirjoita itsestään.

Olin julkaissut monta runokirjaa, tarinan kirjoittaminen juminut, kun sain tiedon kurssissa, jossa keskitytään elämäntarinaan. Autokyyti oli, vähän rahaa sekä aikaa kurssille ja harjoituksille.

Hyödyin ohjeista: ”...kirjoita, anna mennä… älä pelkää virheitä, kirjoita ja saavutat jopa flow-tilan.” Julia Cameron innostaa, Natalie Goldberg on ehkä maltillisempi, pidän ohjeesta ”kahteen kertaan irrotettu yhteydestään”, se on lainaus hänen kirjastaan Luihin ja ytimiin. Merete Mazzarella sanoittaa elämäänsä hänkin. Liisa Enwald tarjoaa erittelevän ja koetellun ohjelman, näyttää luonnostelun tärkeyden. Pepi Reinikainen jakaa elämänkaaren vuodenaikojen mukaan, hyvä, mutta muutkin jaot ovat luvallisia.

Pian kurssin avauksen jälkeen sain pitkän luettelon, josta voi valita kirjoja opin tueksi, listan jakoi ohjaaja Taija Tuominen. Kaikkea ei tarvitse lukea.

Kirja kirjoitetaan kuten kirja kirjoitetaan? En horissut yksin jos horisin. Voi kirjoittaa runoa, proosaa tai draamaa, sekä faktaa että fiktiota. Vankka kehys on hyvä asiateksti, keinot pääosin samoja kuin luovan kirjoittamisen keinot. Heti kirjoittajalla ei ole tuntumaa, mitä julkaistavalta tekstiltä pitäisi vaatia, tuskin uskaltaa puhua asiasta ääneen, minkä takia kirjoituksia ei korjailla -ohjeeseen suhtaudun hyvin epäillen.

Avautui ohjaajan pesti Sonkajärven kansalaisopistosta, innostuin kuten innostun tehtävästä, jos ylipäänsä siitä innostun. Yhdistelin ohjeita, piirtelin papereita ja vähin erin rohkenin ilmaista oman mielipiteeni.

Ryhmä ohjaa itse itseään, kiirettä ei ole pakko pitää, on taivuttava mukana, voi kulkea rinnalla, edellä tai perässä. Parhaita oppeja ja rohkaisua ovat olleet omien ja toisten tekstien lukeminen, niiden setviminen ryhmässä. Ja ohjaajan palaute, kirjoittajalla on ainakin yksi lukija.

Kohtalot ovat hurjia ja vielä hurjempia. Ikää karttuu, vuodet kuluvat ja se hioo sanottavaa, tarinaa, muistelua, yhdistää, repii auki eri kohdista, avaa uraa koko työlle. Tunnistaa itsessään surun, ikävän, vihan, voiman, väsymyksen, uskaltaa itkeäkin, turha luetella enempää suuria tunteita. Ihmisellä on viisi aistia ja kuudes eli suuri määrä eri aistien yhdistelmiä. On helppo yhtyä ajatukseen, että kirjalla ei oikeastaan ole alkua ja loppua.

Edellinen sukupolvi on elänyt sodan, kuka läheltä, kuka kauempaa, kerää aineistoa, lukee päiväkirjat, koluaa albumit, kirjeet, haastattelee, kyselee lupia asianomistajilta. Viihtyy kirjastossa ja arkistossa, kertaa historiaa.

Sotilaspassi on suosittu löytö, samoin kauppakirja, todistukset, kaikki tosiasiat, joita kukaan ei varmasti muista. Tietotekniikkaa heillä ei ollut, meiltä puuttuu oma sota, onneksi, meillä on paljon muuta ja sen muun muistoja, jotka eri ihmiset muistavat eri tavalla.

Kommentoi

Hae Heilistä