Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Hurraa, me keskinkertaiset

Oho, pääsi suustani, kun katselin omaa ylioppilastodistustani 20 vuoden takaa. Todistus löytyi kaapinperukoilta, kun etsin jotain aivan muuta.

Omissa muistoissani todistuksessa oli vähintäänkin yksi L sekä loput E- ja M-kirjaimia.

Olipa se suloisen väärin muistettu! Todistuksen perusteella yo-kirjoitukset ja lukio-opinnot kohdallani sujuivat keskinkertaisesti tai jopa hitusen heikosti. Lukiotodistuksessa vilisi numeroita 7 ja 8. Toisen kotimaisen kohdalla napotti numero 6 ja ylioppilastodistuksessa kirjain B (ja niin kuin olisin voinut vannoa, että se oli M!).

Koska olisi perin ikävää ajatella tämän menestystasoni johtuneen heikkolahjaisuudesta, menen mieluummin laiskuuden taakse. Oli niin valtavan paljon muuta, silloin tärkeämpää tekemistä kuin tuo numeroiden jahtaus.

 

Etäisesti muistan, että ylioppilasjuhlissani, johon saapui sukua satojen kilometrien takaa, esittelin todistusta jotenkin nolona. Niin keskinkertaista, niin tylsää. Lehdissä haastateltiin 8 laudaturin ihmelapsia, jotka menestyksen kiitorata oli jo imaissut kyytiinsä. Oma tavallinen todistus tuntui haalealta, kädenlämpöiseltä.

Näin vuosikymmenien päästä on lohdullista huomata, että tuo toukokuinen lauantai jäi viimeiseksi kerraksi, kun tuota todistusta tarvitsi miettiä.

Opiskelupaikkaan ovet olisivat ehkä paremmin arvosanoin auenneet jo samana keväänä, mutta toisaalta välivuosi toimitusharjoittelijana teki takuulla tulevalle työuralleni parempaa kuin nopeammin hankittu maisterintutkinto.

 

Kun nostetaan esiin ihmetekoihin pystyviä huippuoppilaita, jää tarinoihin iso aukko: me kaikki keskinkertaiset.

Meitä on maailma täynnä alakoulusta yliopistoon. Jos ei ole huippulahjakas oppija, jolla on valokuvamuisti tai merkittävästi keskivertoa nopeammin yhdistelevät aivot, joutuu näkemään aika paljon vaivaa saavuttaakseen huipputuloksia. Ja vaikka kuinka yrittäisi, ei silti välttämättä saavuta sitä, mitä geenilotossa paremmin pärjänneet ikätoverit.

Tämä saattaa musertaa – varsinkin kun nykyinen korkeakouluvalinta korostaa ylioppilastodistuksen merkitystä entisestään.

On armoton ajatus, että ihmisen pitäisi niinä nuoruuden vauhdikkaina vuosinaan pystyä repimään itsestään maksimisuoritukset, jotka sanelevat koko tulevaisuuden opiskelumahdollisuudet.

Maailmassa on virhe, jos unelmiensa ammattiin ei voi alkaa tähdätä vaikka 25-vuotiaana.

 

Onneksi maailma ei makaa vain huippusuorittajien varassa. Pääsykokeisiin pänttäämällä voi edelleen päästä moneen paikkaan, ja myöhemmissäkin opinnoissa keskinkertainen menestys on aivan OK.

Oman koulutiensä tasapaksusti kulkeneita riittää maailmassa joka oksalle: meitä on suorittavissa töissä, asiantuntijoina, päättävässä asemassa, yritysjohtajina, aivan kaikkialla.

Työpaikalla ei yleensä pysty päättelemään, kuka on ollut 6 laudaturin ja kuka 6 approbaturin ylioppilas. Ja se on hyvä. Sillä kuten klisee kuuluu: siitä se elämä ja sen opiskelu vasta alkaa.

Kommentoi

Hae Heilistä