Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna-Mari Lappalainen

Mokailun mittakaava

Lyhyellä lomallani päätin Pinterestin ja Instagramin selailusta inspiroituneena hankkia itselleni tee-se-itse-tyyliin etuhiuksiini trendikkäät palkkiraidat, koska ne näyttivät niin kesäisen freesiltä influenssereiden ja mediapersoonienkin hiuksissa. Sellaiseen suoritukseen uskoin omien kotikampaamokykyjeni riittävän mainiosti.

Hiusoperaatio piti tietysti tehdä edellisenä iltana ennen kaverini pienimuotoisia syntymäpäiviä. Noin tunnin sähellyksen jälkeen kasvojani kehystivät kaksi vappuserpentiiniä muistuttavaa kukertavan keltaista kiekuraa, joita tuijottaessani elämäni tuntui vilisevän silmieni edessä.

Onnistuin säästämään itseni kaikilta teini-iän ja nuoruuden hiuskatastrofeilta ja impulsiivisilta muodonmuutoksilta, mutta nyt 28 ikävuoden kynnyksellä piti vielä mennä tekemään jotakin näin typerää.

Itselleen nauraminen on toki yksi hienoimmista taidoista, joita ihminen voi omata, ja aluksi peilikuva kieltämättä jaksoikin naurattaa. Hymy kuitenkin hyytyi vähitellen, kun viidennenkin hopeashampoopesun jälkeen keltaiset palkit vilkkuivat verkkokalvoilla vielä silmienkin ollessa kiinni.

Samaan aikaan yöpöydältäni tuntui ilkkuvan juuri loppuun saattamani Mark Mansonin bestseller Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan. Vaikka teos onkin kieli poskessa kirjoitettu, on sen tärkein pointti ihan totta: Elämästä voi tehdä itselleen aivan liian vaikeaa välittämällä aivan liikaa ja aivan kaikesta. Sen sijaan kannattaa hyväksyä, että joskus kaikki vain menee päin helvettiä, ja jättää välittäminen ja huolehtiminen niille asioille, joilla on oikeasti merkitystä elämässä.

Jos asiaa oikein miettii, asenteestahan kaikki on lopulta kiinni. Kaikki tietävät, että kanarialinnunkeltaiset hiukset eivät kiinnosta ketään ja että ruokalautasen tiputtamista täydessä lounasravintolassa tuskin kukaan muistaa enää seuraavana päivänä, mutta ajatuksen sisäistäminen tunnetasolla on yllättävän vaikeaa – kaikesta huolimatta kömmähdyksen sattuessa naama lehahtaa punaiseksi ja hiki kihoaa niskaan.

Kun tapana ei ole lähteä soitellen sotaan vaan valmistautua välillä asioihin liiankin kanssa, voi moka kirvellä entistä pahemmin, koska eihän minulle käy koskaan näin.

Toiset kuitenkin tykkäävät lyödä mokansa kunnolla lekkeriksi ja tehdä asiasta hersyvän päivityksen Facebookiin. Tästä oppikirjasta kannattaisikin lukea muutama sivu, sillä jaettu nauruhan on parasta naurua.

Totuus on se, että mokat tuppaavat unohtua viimeistään silloin, kun möhlii entistä pahemmin – eli mitä enemmän elämässä mokailee, sen parempi. Ja tarpeeksi kun möhlii, tajuaa, että eihän töppäysten märehtimisessä ole mitään järkeä, sillä muutenhan kaikki aika kuluisi siihen. Ainakin silloin neuvo olla piittaamatta mistään paskaakaan tulee käytäntöön kuin itsestään.

Siispä pää pystyyn ja kohti uusia kämmejä.

Kommentoi

Hae Heilistä