Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Suvi Puumalainen

Neiti-ihmisen tunnustuksia

Olin lapsena ujo ja hiljainen, ja viihdyin päiväkodissa usein yksin tai hoitajien kanssa. Käydessäni vanhempieni luona löysin päiväkodin arvioinnin minusta 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteesta. Siinä luki ”jää helposti omiin oloihinsa vahvojen tyttöjen jaloista”. Lause jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Jos toiset lapset ovat vahvoja, ovatko toiset heikkoja?

Vaikka asia ei toki ole niin mustavalkoinen, se kuulostaa silti siltä, että lapset jaettiin niin sanotusti hyviin ja huonoihin eli vahvoihin ja heikkoihin. Omiin oloihin jääminen on huono asia, ja olisi parempi olla äänekäs ja tuoda enemmän itseään esille. Minua onkin usein kehoitettu reipastumaan ja on ihmetelty, miksi olen ujo ja epävarma. On tuntunut siltä, että en saisi olla sellainen kuin olen.

Minua kuvailtiin samassa arvioinnissa myös ”neiti-ihmiseksi”, jonka tarkoitus oli kai olla positiivista. Kuitenkin mielikuva kyseisestä termistä on ainakin minulla seuraavanlainen: neiti-ihminen on hiljainen ja arka, kaikkeen vastalauseitta myöntyvä, mielipiteetön ja aina kohtelias nuori tyttö tai nainen – termi, joka on jäänyt käytökseeni aikuisikään saakka, mutta jollainen en todellakaan halua olla ja josta haluan päästä eroon opettelemalla olemaan hyvällä tavalla itsekäs. Rohkeus sanoa mielipiteensä ääneen ja seisoa omien päätöksiensä takana ovat asioita, joissa haluan kehittyä.

Kirjoitetaankohan nyt miltei 20 vuotta myöhemmin arviointeihin samalla tavalla?

Olen aina ollut myös jännittäjä. Jännitin ja stressasin jo lapsena aivan kaikkea; oli kyse sitten kivasta tai vähemmän kivasta asiasta. Jännitys on ollut myös fyysistä, kädet hikoavat ja jalat tärisevät. Mielen valtaa pelko kaikesta, mikä voisi mennä pieleen. Vaikka olen päässyt eteenpäin jännittämisen kanssa, on silti edelleen tilanteita, joita haluaisin vältellä mahdollisimman pitkään. Kun sitten vihdoin menen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja selviän tilanteesta usein ehjin nahoin, olo on voittamaton. Minähän selvisin!

Jännittäminen ja ujous nähdään usein huonoina piirteinä ja jopa heikkouksina. Kun minua on kerta toisensa jälkeen kehoitettu reipastumaan, on kyseinen sana alkanut ärsyttää minua. Edellä mainituista ominaisuuksista ei pääse eroon noin vain, sillä ne ovat osa minua. Tärkeintä on se, kuinka niitä osaa käsitellä ja miten niiden kanssa osaa elää.

Kannamme elämässämme kaikkea lapsuudessa opittua. Muistetaan siis ymmärtää, tukea ja hyväksyä, ja antaa ujoille ja hiljaisille lapsille mahdollisuus olla rohkeita ja äänekkäitä tarjoamalla heille tilaa ja aikaa. Niin jokainen kantaa mukanaan ainakin hieman enemmän niitä hyviä asioita.

Ja nyt kun äitienpäivä lähestyy: kiitos äiti, kun saan olla oma itseni.

Kommentoi

Hae Heilistä