Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Kun tämä joskus on ohi

Muistatteko, millaisissa toivon tunnelmissa elimme tasan vuosi sitten? Suomen hallitus linjasi tuolloin, että maassa ei saa järjestää yli 500 hengen yleisötapahtumia. Rajoitus kestäisi heinäkuun loppuun saakka.

Tämä oli toki kova isku kaikenlaisille kesätapahtumille Ilosaarirockista oopperajuhliin ja kesäteattereista kuninkuusraveihin. Mutta näkyvissä oli myös valoa: kesäkuun alusta kirjastot, museot ja uimahallit saisivat avata ovensa. Kahvilat ja baarit pistivät jo pian terassit pystyyn. Näytti siltä, että juhannuksen voi kuitenkin viettää kaveriporukan kanssa. Ja ehkä elokuun alusta elämä olisi taas jotenkin entisellään, siis uutta normaalia. Toinen tai kolmas aalto tuntuivat kaukaisilta, vähän kuin koko koronavirus vuonna 2019. Eihän se nyt tänne iske...

Vuosi sitten tuntui tosiaan siltä, että eiköhän tämä kurjuus jo kohta nähty ole.

Moni meistä on luovinut korona-ajan varsin sujuvasti. Rajoitukset sotkevat toki elämää, mutta ihminen on luova eläin. Kun ei pääse viettämään lomia ulkomailla, matkaillaan kotimaassa. Kun kuntosalille ei uskaltaudu, treenataan pihoilla ja poluilla. Ja kun kotona pyöritään, pistetääs terassilaudat ja tapetit uusiksi.

Mutta kaikille tämä aika ei ole ollut yhtä armollinen. Kyselin äskettäin tuttavan kuulumisia. Hän oli huolissaan seitsemänkymppisistä vanhemmistaan, jotka olivat olleet kotona yli vuoden.

”He eivät ole käyneet missään. Siis oikeasti missään”. Pariskunnalla on toki toisensa, mutta kahden liikkuvaisen ja eläväisen ihmisen lukittautuminen kotiin olisi entisaikana (siis runsas vuosi sitten) saanut läheiset kutsumaan paikalle suunnilleen poliisin tai sosiaaliviranomaisen.

77-vuotias tätini voivotteli äskettäin kaikenlaisten reissujen puutetta. Hetken aikaa tämä terästäti kuulosti siltä, että näinköhän hän enää koskaan pääsee koti- tai ulkomaanmatkoille, jotka ovat olleet elämän suola. ”Tässä iässä vuosi on niin pitkä aika. Eri asia se on teillä nuorilla...”

Vähintään yhtä surkealta kuulosti puolestaan 22-vuotias nuori nainen, joka oli muuttanut puolitoista vuotta sitten uuteen kaupunkiin opiskelemaan. Kaikki oli yhä elämättä ja kokematta. Uudet kaverit olivat etäisiä tuttuja Zoom-kokousten takana. Ei puhettakaan bileistä, opiskelijavaihdosta Ranskassa, uusista tuttavuuksista. Tai edes kotiseudulla käymisestä. Vuosi pelkkää elämän alkamisen odotusta.

Kun ihmisiltä jää väliin syöpäseulonnat, hammaslääkärin tarkistuskäynnit, lihaskuntotreenit, uimahallin vesijuoksut, aamukahvit huoltamolla ja lukupiirit, syntyy velkaa, jolla ei oikein ole edes nimeä.

Tuo kaikki paljastuu vasta, kun tämä nykyinen on jotenkin ohi. Silloin nähdään, millaiseksi me ihmiset olemme muuttuneet. Haluaako kukaan enää kätellä tai halata? Osallistutaanko kokouksiin videoyhteyksillä ja jätetäänkö juhlat pitämättä, kun näemmä ilmankin pärjättiin?

Toivottavasti me kotiemme vangit uskallamme hylätä poteromme lopulta. Ihmistä ei ole tarkoitettu elämään yksin, eristyksessä, paikallaan.

Kommentoi

Hae Heilistä