Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Todellisuus koskettaa

24-vuotias Dimitry polttaa avaamattomia laskuja ja perintäkirjeitä. Itsenäistymisen paineet sekä aikuisuuden vastuu ovat uuvuttaneet hänet. Vain autoiluharrastus toimii henkireikänä nuoren miehen elämässä. Dimitry on Ylen uuden kolmiosaisen dokumenttisarjan, Pilluralli – Itsenäistymisen vuosi yksi kolmesta päähenkilöstä.

Sarjassa esiintyy hänen lisäkseen 19-vuotias Juulia ja 18-vuotias Alex. Kolmikkoa yhdistää itsenäistymisen haasteiden lisäksi intohimo autoihin ja autoiluun.

Sami Kieksin ohjaama sarja antaa kasvot suomalaisille nuorille, joiden elämä ei ole täydellistä Instagram-feediä. Se on täynnä elämän kipukohtia sekä arkisen kauniita onnistumisia.

Juuri siksi sarja on mielestäni tärkeä, sillä elämä ei ole vain jatkuvaa voimaantumista ja elämyksiä.

Voin nähdä laskujaan polttavassa Dimitryssä paljon samaa kuin itsessäni vajaa kymmenen vuotta sitten. Elämäni oli solmussa. Muistan, kuinka sytytin saunan uunia perintätoimistojen kirjeillä. Tästä pisteestä olen onnekseni päässyt hyvän matkaa eteenpäin, siitä kiitos kaikille läheisilleni, joiden tuen ansiosta naputan tätäkin tekstiä.

Dimitryn näkeminen ruudussa nosti mieleeni voimakkaan empatian tunteen. Samalla se poisti paljon häpeää, joita omat elämäni solmukohdat olivat jättäneet sisääni.

Olisin halunnut mennä ruudun toiselle puolelle kertomaan, ettei koskaan kannata hukata toivoa, vaan kaikki elämän kortit kannattaa katsoa loppuun, vaikka ihan uteliaisuuttaan.

Mielestäni sarjan ehdottomia valtteja on, ettei se alleviivaa tai ryve säälissä. Sillä todellisuuden näyttäminen on monesti kyynelten lypsyä tehokkaampi tapa saada katsoja tuntemaan ja ajattelemaan itse.

Sarja onkin oivallinen esimerkki dokumentista, joka voi murtaa ennakkokäsityksiä ja auttaa ymmärtämään etäiseltä tuntuvien ihmisten maailmaa. Se lisää ihminen ihmiselle -ajattelua, jota tämä ääripäiden aika kipeästi kaipaa.

Autoilukulttuuri on esimerkiksi itselleni erittäin vieras asia. Enkä nyt sarjan nähtyänikään aio asioikseni suunnata ajelulle keskustaan, mutta ymmärrän taas piirun verran paremmin erilaisia ihmisiä.

Se, miten sarjan nuoret kuvailevat, kuinka auton ratissa arjen huolet unohtuvat, ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana siitä, kun itse suuntaan kameroineni metsästämään täydellistä auringonlaskua tai pakenen todellisuutta elokuvien hehkuun.

Muun kuin kädenlämpöisen todellisuuden kohtaaminen dokumenttielokuvien tai sarjojen kautta on mielestäni mahdollisuus. Se on matalan kynnyksen tapa avartaa omaa maailmankuvaa ja haastaa ennakkoluulojaan.

Jäänkin odottamaan suurella mielenkiinnolla Sami Kieksin seuraavaa siirtoa. Hänen edellinen sarjansa Logged In antoi äänen viidelle syrjään jääneelle nuorelle miehelle, joiden sosiaalinen elämä tapahtui pitkälti internetissä ja pelaamisen parissa.

Tämän maan tärkeimmät tarinat ovatkin mielestäni jossain muualla kuin harvoille suunnatuissa valokeiloissa.

Kommentoi

Hae Heilistä