Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Elokuvan lohtu

Altistuin koronavirukselle. Päässäni käynnistyi kauhukuvien trombi. Nyt edessäni on pääsiäisen yli kestävä omaehtoinen karanteeni. Aluksi tilanne veti mieleni maahan, mutta sitten muistin, että onhan olemassa elokuva.

Tuo rakas pakopaikkani, josta olen ammentanut inspiraatiota ja elämyksiä, mutta myös lohtua lapsesta saakka.

Kattoa tuijottaessani ja surkutteluni lomassa päädyin muistelemaan. Muistoni veivät minut lapsuuteni valokuvamaiseen hetkeen, kun sairastin angiinaa ja katsoin kirjaston VHS-kasetilta Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä -elokuvaa. Lasissa oli keltaista Jaffaa, ja jos muistan oikein, napostelin sipsejä. Olin ehkä kuuden vanha.

Kuumehien, vilunväreiden ja heikkouden keskellä Pepin seikkailut valoivat toivoa toipilaan maailmaan.

Vuosien karttuessa Pepin tilalle tulivat uudet sankarit, kuten Indiana Jones ja Ellen Ripley. Elokuvien sankareista tuli minulle pikkuhiljaa kuin ystäviä. Sain katsoa heidän seikkailujaan kerta toisensa jälkeen. Opin tietämään tasan tarkkaan elokuvien vaiheet ja silti palasin niiden pariin uudestaan ja uudestaan.

VHS-kasetille nauhoitettu Gremlins – Riiviöt pyöri harmaassa videonauhurissa tiheään. Joitain vuosia myöhemmin taas Charles Bronsonin esittämä huuliharppukostaja loi lierihattunsa alta ensi kertaa katseensa minuun. Se porautui tajuntaani.

Jossain vaiheessa ruudulle vangittujen ystävieni kavalkadiin liittyivät muun muassa Jacques Tatin esittämä Herra Hulot ja Buster Keaton kivikasvoineen. Elokuvasankarieni perhe kasvoi genrerajojen yli, ja kaikille muodostui oma roolinsa minun maailmassani.

Varsinkin heikkoina hetkinäni elokuvien sankarit ovat pitäneen minua kädestä. Matkat heidän kanssaan villiin länteen tai avaruuteen ovat jatkaneet lapsuuteni lohdullista kokemusta Pepin seikkailuista tähän päivään saakka.

Mutta vain tietyistä elokuvista on muodostunut minulle lohtuelokuvia. Mieli maassa tai kipeänä en kaipaa realismia. Enkä halua raastaa itseäni auki esimerkiksi kansanmurhia käsittelevillä, vavisuttavilla teoksilla.

Heikoilla hetkillä haluan mennä kauas kylmästä ja kovasta maailmasta. Haluan kokea suuria tarinoita sekä tunteita. Elää mahdottomia asioita ja heittäytyä vaarojen keskelle. Itkeä kepeitä kyyneleitä Casablancan parissa tai eläytyä Gary Cooperin esittämän sheriffin asemaan, kun tämä puolustaa pientä kaupunkia roiston ryökäleitä vastaan.

Minulle elokuvan lohduttava voima perustuu osittain nostalgiaan. Palaan luultavasti samojen elokuvien äärelle, koska niihin liittyy muistoja. Mutta myös siitäkin syystä, että tiedän alati muuttuvassa maailmassa jo tehdyn elokuvan säilyvän sellaisena kuin se on. Elokuviin vangitut kosketukset ja kohtaamiset edustuvat minulle pysyvyyttä. Elokuviin tallennetut katseet ja suudelmat eivät kuole, vaikka kulkutaudit romuttaisivat todellista maailmaa.

Kommentoi

Hae Heilistä