Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Irti mobiilikahleista

Herätyskello soi! Käteni nappaa puhelimen kuin aseen tyynyn alta. Aamupalaksi kahvia ja sosiaalisen median uutissilppua. Instagram-storyissaan ihmiset jakavat sikin sokin treenivinkkejä ja ottavat kantaa päivän polttaviin kysymyksiin. Olen hajanaisen tietoinen kaikesta yön aikana tapahtuneesta, kuten koronatilastoista ja tositeeveen rasvaisimmista kohuista.

Nyt WhatsApp-ryhmät heräävät henkiin. Havahdun, että tuokin asia piti muistaa. Ei hätää, laitan muistutuksen. Vastailen ryhmäkeskusteluihin pikaisesti. Heitän sekaan hymyilevän emojin, vaikka minua ei hymyilytä tippaakaan. Samaan aikaan puhelin piippaa jälleen; etäpalaveri tunnin päästä! Minua hengästyttää ja olen sosiaalisesti väsynyt. En ole tavannut vielä yhtään ihmistä. Kovalevy korvien välissä surisee ja näyttöä täppäävä etusormi kuumenee. Laitan puhelimen kiinni ja päätän keskittyä. Yritän saada tämän kolumnin raiteilleen.

 

Viime jouluna tein kokeilun. Elin kaksi viikkoa ilman älypuhelinta. Minulla oli lainassa kaverin vanha kännykkä, jolla en pystynyt kuin soittamaan tai laittamaan tekstiviestin.

Olimme avopuolisoni kanssa kuittailleet toisillemme pitkin syksyä; ainako sitä puhelinta pitää tuijottaa. Olin havainnut, kuinka jopa iltalenkeillä pysähdyin vastamaan viesteihin tai kommentoimaan jotain keskustelua.

Muistan selkeästi nuo joulun ensimmäiset päivät ilman älypuhelinta. Entisenä tupakoitsijana voisin kuvata tunnetta tupakan vieroitusoireisiin. Levoton ja ärtynyt olo. Käsi hamusi jatkuvasti taskua ja nappasi puhelimen pakonomaisesti kouraan, mutta puhelimella ei päässytkään pakoon sitä hetkeä, kun ympärillä ei tapahdu mitään jännää.

 

Parissa päivässä tähän tunteeseen kuitenkin tottui. Aloin havainnoida ympäristöäni tavalla, jota en muistanutkaan. Minulla ei ollut tarvetta jakaa hetkeä talvisessa metsässä kaikille tutuille ja puolitutuille. Oli mukava vain pitää kumppania kädestä ja olla hiljaa. Tai kotona kirjaa lukiessani keskittymiseni ei katkennut jatkuvaan puhelimen vilkuiluun.

Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli ihmisten kynnys soittaa ja kysellä kuulumisia. Kokeiluni aikana minuun otti soittamalla yhteyttä alle viisi ihmistä. Tämä ei sinänsä harmittanut. Omaa rauhaahan olin toivonutkin. Mutta normaaliin viestinnän tulvaan verrattuna tämä radiohiljaisuus tuntui absurdilta.

 

Vuosi vaihtui ja loma ja kokeilu loppuivat. Tuntui haikealta kaivaa iPhone yöpöydän laatikosta ja istuttaa SIM-kortti paikoilleen.

Tajusin kuitenkin, että nykyisessä elämäntilanteessani arki ilman älypuhelinta on hyvin hankalaa. Jo pelkästään opintoihini liittyvä yhteydenpito vaatii sitä. Olen kuitenkin viettänyt kokeiluni jälkeen useita mobiilivapaita viikonloppuja.

Pääsiäisenä suunnitelmissani on kaivaa vanha kännykkä taas esiin ja karata katvealueen ulkopuolelle hetkeksi larppaamaan oman elämäni Jäniksen vuotta. Suosittelen vastaavia kokeiluita lämpimästi jokaiselle, joka tunnistaa lukemastaan yhtymäkohtia omaan elämäänsä.

Kommentoi

Hae Heilistä