Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna-Mari Lappalainen

Entä kaikki muut?

Nuorten ja opiskelijoiden uupumus on nostettu viime viikkoina esille useissa medioissa. Näiden uutisten yhteydessä ihmetellään toistuvasti nuorten saamattomuutta ja muistutetaan samalla vanhempien ihmisten kokemista sodista ja lamoista.

”Miksi otetaan esille vain nuoret ja opiskelijat? Kaikkihan me ollaan samassa veneessä?”, ihmettelee joku etäopiskelun aiheuttamaa uupumusta käsittelevän jutun yhteydessä. Näkökulma on outo, sillä me kaikki todellakin olemme samassa veneessä, eikä kyseessä ole kilpailu siitä, kuka uupuu eniten. Samalla kommentti on oiva esimerkki uutisten yhteyteen viime aikoina juurtuneesta whataboutismista.

Ilmiöön voi törmätä monen muunkin aiheen yhteydessä: Jos uutinen käsittelee naisten kokemaa lähisuhdeväkivaltaa, tullaan muistuttamaan miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta. Jos käsitellään etätyön aiheuttamaa uupumusta, tuodaan esille etätyöläisten kiittämättömyys ja lähityön tekemisen vaarat – ja niin edelleen.

Eivät muistuttelijat toki väärässä ole. Yhden aiheen myötä ei kuitenkaan voida puuttua aina kahdeksaan muuhunkin, ja näin joku ryhmä saa aina enemmän huomiota kuin toinen. Kuka huomion jakautumisen sitten lopulta määrittää, jää arvoitukseksi.

Onhan uutisten ja ajankohtaisten artikkelien tarkoituskin herättää keskustelua, mutta alkuperäinen aihe tuntuu näissä keskusteluissa usein jäävän toisarvoiseksi.

Media nostaa esille juttuja tietyistä ihmisryhmistä ja ilmiöistä vuorollaan, ja esimerkiksi etätöiden ja kotiin sulkeutumisen aiheuttamaa uupumusta on käsitelty opiskelijoiden lisäksi myös työikäisten aikuisten, lapsiperheiden sekä ikäihmisten näkökulmasta.

Erikoista on kuitenkin se, että juuri nuorten ja opiskelijoiden kohdalla uupumuksesta raportoiminen tuntuu herättävän ihmisissä harvinaisen suurta vastarintaa.

Kun opiskelijayksiön seinät kaatuvat päälle, moni ehdottaa ratkaisuksi lenkille lähtemistä. ”Kyllä se opiskelu taas sitten maittaa.” Tämä on merkillistä nuorten aliarvioimista, eikä poista sitä, että koronan vuoksi tuhansien opiskelijoiden fuksivuosien mahdollisuus verkostoitumiseen ja ystävyyssuhteiden luomiseen on jo saatettu menettää. Vaikka nuorissa todellakin on tulevaisuus, kiinnostaa heidän hyvinvointinsa siihen nähden toisia harmillisen vähän.

Ei saa valittaa, Afrikassa on pahemmin, sanottiin joskus ironisesti biisissä, jonka nimeä en muista. Sisu ja sinnikkyys ovat mielestäni suomalaisen kulttuurin arvostettavimpia piirteitä, mutta aina ei tarvitse olla sinnikäs – jossakin kohtaa kamelin selkä yksinkertaisesti katkeaa. Esimerkiksi opiskelijoiden uupumuksen patoaminen ja pois sulkeminen kuin sitä ei olisikaan on pidemmän päälle myrkyllinen tie. Välillä on tärkeää valittaa ja tiedostaa oikeus valittamiseen ja epäkohtiin puuttumiseen.

Jokaisen epäkohdan kohdalla ei voi nostaa esille maailman jokaista muutakin vääryyttä, mutta kuten sanottua, pienistä puroista syntyy iso virta.

Kommentoi

Hae Heilistä