Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Juha Leinonen

Kirje

Joukko kanta-astujia astuu aamuisin uskollisesti päivästä toiseen kantapaikkaansa. Tilaten aina sen kolpakon tutulta tarjoilijalta, joka on tuntia ennen oven aukaisua pyyhkäissyt harmaalla luutulla vanhan puisen lattian.

Lattian, jossa on naarmuja, läiskiä, hikeä, kyyneleitä ja kuivunutta verta. Niitä ei saisi siitä pois kloridillakaan. Yritetty on ei vaan onnistu. Uusi viikko on olohuoneessa jälleen alkanut. Kymmenen pöytää kiertää sen reunoilla nahkapintaisine looseineen.

Nurkassa vanha levari soittaa vanhan liiton musiikkia. Täällä aika ei happane, vaikka se on pysähtynyt ajattomaan hetkeen.

– Jaaha naapuri on sitten oluen velkaa. Pojat hävisivät eilen.

– Mutta eivät ne kahta peliä peräkkäin häviä. Uusi veto.

– Sovittu, kunhan hoitelet eilisen ensin. Vakiossa oli vain kahdeksan.

– Kyllä se vielä tulee.

Näin on mennyt vuodesta toiseen. Nuo uskolliset Englannin liigan kannattajat tykkimies Arsenal, Chelsea blues, Liverpoolin punainen ja Manchesterin paholaiset. Ainakin kerran kuussa vanhat pelimuistot kaivetaan esille. Kuka ne maalit oikeasti teki ja otetaan shotit oikeiden pelimiesten muistoksi. Miesten, jotka vetävät rankkareitaan sisään yhdeksän metrin viivalta vielä taivaan nurmellakin.

– Minua on petetty. Minä haastan ne oikeuteen.

– Siis taas kerran. Otapa tuosta ensin nenäliina ja pyyhi nuo kostuneet silmäsi.

 

Harvassa ovat ne miehet, joilla on vielä kankainen nenäliina taskussaan. Vielä harvemmassa ne ritarit, jotka tarjoavat sen sitä tarvitsevalle. Hän onkin paikan ainoa herrasmies. Joka pelastaa taas kerran kovia kokeneen naisen. Pitkän työrupeaman tehnyt virkamies, joka ei kiroile eikä huuda.

Hänellä on oma pullo hienoa punaviiniä, jonka kravatissa on hänen nimensä. Jättää aina siihen muutaman lasillisen jatkaakseen seuraavalla kerralla. Tämä herrasmies on sen verran valistunut, ettei hän ota pieniä nokosia kesken päivän. Niin kuin eräs toinen, jonka tuttu tarjoilija herättää kesken kauniin unen.

– Saanko vielä yhden, herännyt pörisee.

– Sinulla on tuo entinen vielä kesken. Katsotaan sen jälkeen uudestaan.

Hieno herrasmies on tässä vaiheessa ehtinyt poistua kiittäen pöytäseuraa sekä tarjoilijaa.

 

Ennen vanhaan ravintolassa sai polttaa ja myydä tupakkatuotteita. Tiskin takaa löytyi kaunis puinen sikarilaatikko. Sen lasikannessa oli kosteusmittari ja siitä lemahti jumalainen tuoksu. Siihen tilattiin vakioasiakkaille heidän pyynnöstään tietyn merkkiset Havannan sikarit.

Puolenpäivän jälkeen saapuu nuori kohmeloinen runoilija parantamaan kesken jäänyttä runoaan. Kaivaa taskustaan kolikoitaan ja nuhruisen vihkonsa. Pyytää juomansa, etsii mutisten jostakin itselleen rauhallisen pöydän.

– Eihän tämä oikein toimi. Hän vetää viivan tekstin päälle, karsii ja aloittaa taas kerran uudelleen.

 

”Tänään heräsimme

vieraassa talossa

Päämme olivat tulessa

emme muistaneet tietä

mikä tänne meidät toi

Ikkunasta katsoin ulos

ystävältä kysyin kuinka voit”

 

Muutaman tuopillisen jälkeen Pegasos on jälleen noussut lentoon. Vuosien saatossa on moni runoilija kuollut liian nuorena. Aina tulee uusia, jotka laulavat rakkaudesta, tuskasta tuosta suuresta tunteesta. Se on loppumatonta kuolematonta laulua. Yölamput palavat yössä.

Hetkeä myöhemmin ovesta saapuu elämää enemmän maistanut vanhempi mies. Hänenkin pöydällään palaa vielä öisin yölamppu. Runot ovat ajat sitten vaihtuneet proosaan. Pyytää oluen ja viskinapsin. Huomaa nuoren runoilijan muistaen oman levottoman minänsä. Tammikuiselta taivaalta alkaa leijailla hattaraista pakkaslunta.

Kohta hän istuu bussissa no 1 matkalla kotiin. Tietää olevansa jumissa ”Nuoren kärsivän Wertherinsä” kanssa. On tullut aika kirjoittaa kirje.

 

Hyvä ystävä

 

Emme ole tavanneet vuosiin.

Olemme kokeneet paljon matkallamme

Voisit tulla ensi kesänä vieraakseni.

Kirjoittaisimme lopultakin loppuun

vuosia sitten kesken jääneen tarinamme.

Tiedän ettet ole hävittänyt tekstejäsi,

en minäkään. Loppu on kirjoitettava

kokonaan uusiksi. Se ei vaan toimi.

 

Pelasimme joskus joenrannan puistossa

shakkia ja joimme viiniä. En enää muista

kumpi meistä voitti. Eikä sillä ole enää merkitystä.

Haluaisin kokea tuon hetken uudelleen.

Voisimme käydä piknikillä joenrannalla

ja pelata sen pelin uudelleen. Voin ostaa viinit.

Odotan tapaamistamme.

He kirjoittavat vuodesta toiseen kirjeitä ystävilleen. Istuvat rantakahvioissa ja puistoissa kirjaa lukien. Valvovat öisin yölamppujensa valossa kirjoittaen tarinoita, jota ei ehkä koskaan kukaan lukisi tai tultaisi julkaisemaan. Silti he elävät näin vuodesta toiseen, eikä loppua näy.

 

”Minä rakastan teitä, te olette turmioni.

Kun paljon kärsii, ymmärtää elämää.”

Kohta on kulunut kaksi vuotta sinun lähdöstäsi Mairo. Kiitos viisaista neuvoistasi kynäilijälle.

Kommentoi

Hae Heilistä