Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Hei hei häpeä!

Nautin katsoa elämää suuremmiksi määriteltyjä elokuvaklassikoita, kuten Humphrey Bogartin tähdittämiä film noir -elokuvia. Haltioidun myös unkarilaisen minimalistin, Béla Tarrin elokuvista. Mutta pidän myös 90-luvun romanttisista komedioista, kuten Alicia Silverstonen tähdittämästä elokuvasta Clueless. Myös Uneton Seattlessa, jonka pääosissa Meg Ryan ja Tom Hanks esiintyvät, on elokuva, jonka katsomisesta nautin.

En ole kuitenkaan tuonut näitä ajatuksiani aiemmin julkisesti esiin juuri muille kuin puolisolleni.

Mistä tämä häpeily johtuu? Onko kyse alhaisesta itsetunnosta ja pelosta, että julkinen ulostulo romanttisesta komediasta nauttivana elokuvaharrastajana söisi uskottavuuttani toisten silmissä?

Edellä mainitut romanttiset komediat ovat esimerkkejä minun guilty pleasure -elokuvistani, jos ne niin halutaan määrittää. Guilty pleasure on karkeasti määriteltynä mediatuote, kuten elokuva, josta yleisen mielipiteen, ennakko-oletuksen tai kritiikin perusteella ei saisi pitää, mutta josta kuitenkin nauttii.

Termi on tullut usein esiin viime aikoina, kun olen keskustellut ihmisten kanssa elokuvista ja tv-sarjoista. Kun olen kysellyt ihmisiltä, mitkä ohjelmat ovat heidän salaisia mediapaheitaan, Temptation Island on noussut esiin selvästi useimmiten. Se on otettu puheeksi vitsinomaisesti ja puolustavan itseironisella sävyllä, ”että enhän minä sitä vakavassani katso”. Sillä tavoin hieman hupsutellen, mutta samalla anteeksipyydellen.

Oikeastaan koko käsite guilty pleasure on mielestäni kamala. Vaikka termiä käytetään leikkisästi ja vitsinomaisesti, se on mielestäni mätä. Se eriarvoistaa ihmisten kokemuksia ja aiheuttaa tarpeetonta häpeän tunnetta sekä vastakkainasettelua elämyksien välille.

Nämä häpeälliset nautinnot tuntuvat olevan erityisesti tämän päivän sana. Itse koen, että kyse on epävarmuutta pönkittävästä ilmiöstä. Pelosta määrittyä ihmisenä haavekuvansa vastaiseen suuntaan tunnustaessaan katsovansa jotain nolona tai roskana pidettyä.

Koko termi guilty pleasure elää ennakkokäsityksistä. Kuinka helppoa onkaan leimata Temptation Islandia, Suomen huutokauppakeisaria tai supersankarielokuvia katsova ihminen pinnalliseksi tai juntiksi, vain sen perusteella, ettei itse pidä näistä ohjelmista tai on eri kohderyhmää.

Toisaalta jos kertoo pitävänsä ranskalaisen uuden aallon elokuvista, esimerkiksi Éric Rohmerin tuotannosta, saattavat ihmiset muodostaa kuvan ylenkatsovasta elokuvaelitististä. Kaikki tällainen kategorisointi on mielestäni tarpeetonta. Kritiikkiä kuuluu olla, mutta oikeanlaista elokuva- tai sarjamakua ei ole olemassa.

Syyllisyyden tunteminen siitä, että nauttii Uuno Espanjassa -elokuvasta, on aivan yhtä turhaa kuin syyllisyyden tunteminen siitä, että yksi lempielokuvistani on Luchino Viscontin ohjaama epookkielokuva Tiikerikissa. Oikeastaan tämän kolumnin myötä poistan sanan guilty pleasure sanavarastonani. Se on minulle täysin hyödytön.

Kommentoi

Hae Heilistä